Kasvot kasvottomille

Tällä viikolla Turussa voi nauttia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovista elokuvista, kun Vinokino tuo joukon kyseisen aihepiirin elokuvia Turun valkokankaille. Yksi festivaaleilla nähtävistä elokuvista on Pirjo Honkasalon ohjaus Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin ja sai ensi-iltansa vuonna 2013. Kyseinen elokuva teki minuun vaikutuksen, kun sen ensimmäisen kerran näin, eikä ole menettänyt kiinnostavuuttaan useammankaan katselukerran jälkeen, joten päätin kirjoittaa hieman pohdintojani Betoniyöstä.

Erääksi Betoniyön teemaksi nousee kasvottomuus, tietynlainen anonyymiys. Aivan elokuvan alussa päähenkilö, 14-vuotias Simo, katsoo itseään ilmeisesti kylpyhuoneen peilistä. Koska ilma ja peili ovat huuruisia, näkyvät kasvot sumeina, tunnistamattomina. Kohtaus asettaa lähtökohdaksi ajatuksen, joka toistuu useasti elokuvan aikana: Simo ei ole identiteetiltään tarkkarajainen vaan ennemminkin sumea, häilyvä ja epävarma.

Varhaismurrosikä on monelle uuden identiteetin rakentamisen aikaa. Kehossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat käsitykseen omasta itsestään, eikä minäkuva aina muutu ilman konflikteja. Näiden asioiden kanssa tulkitsen myös Betoniyön Simon taistelevan. 14-vuotiaana hän ei ole enää lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Myös ympäristö vaikuttaa; miehen mallia antavat niin väkivaltainen isovelikin kuin naapurin valokuvaajamies. Ei ole mikään ihme, että oma identiteetti tuntuu olevan hukassa, kun ulkopuoliset tekijät kiskovat eri suuntiin ja samaan aikaan on yritettävä ymmärtää omaa sisäistä maailmaansa.

Honkasalon elokuvan yksi ansioista on, ettei se osoittele liikoja. Kauniisti kuvattu elokuva antaa katsojalle aikaa ajatella itse. Henkilöt näytetään toki tietystä näkökulmasta ja heissä on elokuvahenkilöiden taiteellisuutta, mutta katsojan on itse muodostettava mielipiteensä, kohdattava omat ennakkoluulonsa. Hyviksiä ja pahiksia ei ole, on ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa.

Betoniyön alussa Simon kasvot näyttävät peilissä epäselviltä, sumeilta, huuruisilta. Elokuva ei anna katsojalle suoria tulkintaohjeita ja uskon, että Simon hahmosta on löydettävissä yhä useampia ja useampia tulkintoja. Mutta tulkitsee hahmon miten tahansa, eräässä tärkeässä tehtävässä Betoniyö väistämättä onnistuu: elokuvan ajan Simo saa olla valkokankaalla tai ruudussa, Simon kasvot näkyvät katsojalle. Simo ei ole enää kasvoton. Tämä on elokuvien mahdollisuus: antaa kasvot ihmisille, joilla niitä ei syystä tai toisesta ole. Siihen pyrkii myös koko Vinokino-festivaali, jonka elokuvat kertovat tarinoita niistä, jotka eivät aina saa ääntään kuuluviin.

Vinokino-elokuvafestivaali Turussa 24-26.10.
http://www.vinokino.fi/

Katri Aholainen

Haasteita postkoloniaalisessa ja länsiamaisessa feminismissä

Monen ei-niin-hyvin kesätyöhaussa menestyneen yliopisto-opiskelijan tapaan minäkin kulutin kesäni opintopisteitä kartuttaen. Koska kesällä ei kuitenkaan ole kovin mukavaa opiskella, valitsin kurssivalikoimasta itseäni kiinnostavia aiheita. Lopputuloksena syntyi mm. essee otsikkohirviöllä ”Toiseus länsimaisessa feministisessä tutkimuksessa ja rasismi postkoloniaalisen tutkimuksen näkökulmasta” (otsikoiden keksiminen ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini, jos ette vielä sitä huomanneet). Lähdemateriaalinani käytin neljää teosta, joiden nimet löytyvät blogin lopusta.

Kuten nimihirviöstä on mahdollista päätellä, käsitteli esseeni postkoloniaalista feminismiä* ja sen länsimaiseen tutkimukseen kohdistamaa kritiikkiä. Tekstissäni tarkastelin niin länsimaisen feminismin ongelmakohtia kuin postkoloniaalitutkijoiden tarjoamia ratkaisuehdotuksia, minkä lisäksi punoin lopuksi kokonaisuuden yhteen pohtimalla nykypäivän haasteita – tarkoitan siis niitä ongelmakohtia, joihin ei kovasta työstä huolimatta ole vielä löydetty ratkaisua kummankaan tutkimussuuntauksen parissa. Tässä blogitekstissä keskityn juuri näihin loppuluvussa esiin tuomiini haasteisiin.

(Postkoloniaalisen) feminismin suurimmaksi haasteeksi on noussut kysymys siitä, onko ylipäätään oikeaa tapaa puhua sukupuolesta tai naisista. Esimerkiksi pelkästään feministisen tutkimuksen sisällä on useita erilaisia diskurssiivisia kenttiä, länsimaisten ja kolmannen maailman naisten erilaisista elämistä puhumattakaan. Varsinkin kentältä toiseen siirtyminen (postkoloniaalille tutkijalle välttämätöntä) korostaa erojen olemassaoloa. Ei ole myöskään helppoa määritellä, miten sukupuolesta tai naisista voi puhua, miten toista kulttuuria voi todella ymmärtää tai voiko politiikkaa rakentaa identiteetin varaan. Erosta puhuttaessa vaarana on myös riski liiallisesta romantisoinnista, sillä esimerkiksi köyhien naisten kuvaileminen tietorikkaiksi ja viattomiksi voi olla hyvä poliittinen strategia, mutta samalla se uhkaa essentialisoida naiset yhtenäiseen muottiin.

Puhe väristä ja rodusta osana eroja ja identiteettiä onkin herättänyt pohdintaa siitä, onko identiteetti sopiva pohja politiikan rakentamiselle. Postkoloniaalisessa tutkimuksessa on muun muassa miettitty, palautuuko rotu samalla tavalla biologiaan kuin sukupuoli (sex) tai määrittyykö se osaksi eksoottista kokemusta kuten monesti ajatellaan. Lisäksi on korostettu, etteivät määritelmät ole kielessä itsessään, vaan kieltä käyttävän ryhmän käsissä. Postkoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa ollaan siis sen kysymyksen ääressä, voiko vierasta kulttuuria tutkia saatika ymmärtää oman kulttuurinsa pohjalta – määritelmät kun eivät ole olemassa kielen ulkopuolisina totuuksina, vaan niiden merkitykset voivat muuttua kielen käytön myötä. Näkökulmia on siis monia, eikä vain yhtä näkökulmaa voi välttämättä nimetä toista paremmaksi.

Länsimainen feminismi puolestaan joutuu yhä edelleen käymään taistelua huomioidakseen postkoloniaalisen kritiikin tutkimuksessaan. Esseen loppupäätelmänäni olikin, että feministisen tutkimuksen pitäisi ottaa vahvemmin päämääräkseen oman toimintansa kehittäminen. Ensimmäisenä askeleena tulisi ymmärtää, ettei kolmas maailma ei mikään ole yhtenäinen alue, joka olisi mahdollista selvärajaisesti määritellä. Seuraavaksi feministitutkijoiden tulisi tiedostaa oma paikkansa valtasuhteissa esimerkiksi diskursseja ja nimityksiä tuottavana instituutiona. Samaan aikaan tulisi myös pohtia, miten tutkia ja ymmärtää toista kulttuuria, jos erot tulevat esiin jo käsitetasolla esimerkiksi sukupuolta määriteltäessä. Ainoastaan avoimuudella ja vilpittömällä ”toiseuden” arvostamisella on mahdollisuus työskennellä rasismia ja syrjintää vastaan - taistelun on lähdettävä liikkeelle feministisen liikkeen sisältä sen sijaan, että liikessä keskityttäisiin etsimään sorron ja alistuksen syitä tutkimuksen rajojen ulkopuolelta.

Postkoloniaalisen näkökulman tärkeys on huomattu myös F-pisteessä, sillä bileiltojen huippuhetkinä (ulkona tupakkapaikalla siis) on pohdittu etnisyyden ja rodun tärkeyttä sekä teeman tuomista mukaan toimintaan. Ongelmaksi tuntui kuitenkin nousevan pelko siitä, että ilman kokemusta etnisestä tai rodullisesta syrjinnästä toimista ei olisi mitään hyötyä – päinvastoin ilman niitä toimien pelättiin korostavan valkoisen länsimaisen feminismin valta-asemaa (ei myöskään pidä unohtaa sitä kauhua, mitä sanat ”vaihto-opiskelija” ja ”englanti” monissa herättävät...). Esiin noussut pelko ei ole vieras myöskään feministisen tutkimuksen piirissä, minkä takia sivusin aihetta myös esseessäni. Huolta ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä esimerkiksi Ann Russon mukaan riittää, että tutkija tiedostaa oman etuoikeutetun asemansa valkoisena ja keskiluokkaisena (naisena) ja hakee inspiraatiota ja voimaa tutkimukseen omasta syrjinnän kokemuksestaan. Toista ei tarvitsekaan ymmärtää täysin, kunhan ei aseta omaa ajatusmalliansa muiden mallien yläpuolelle.

Kannustankin kaikkia sukupuolen & seksuaalisuuden etnisyydestä ja rodullisuudesta kiinnostuneita tarttumaan rohkeasti aiheeseen! Esimerkiksi tänne blogin kommenttiosioon tai blogin s-postiin voi heittää ideoita siitä, miten F-piste voisi nostaa kyseisen aiheen paremmin esiin toiminnassaan.

Pipsa Raglitius

***

Brah, Avtar: Cartographies of diaspora: contesting identities. 
Spivak, Gauatri Chakravorty: Maailmasta kolmanteen. 
Third world women and the politics of feminism. Edited by Chandra Talpade Mohanty, Ann Russo & Lourdes Torres.
Rotunaisia ja feminismejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Toim. Jaana Airaksinen & Tuula Ripatti.

 *Postkoloniaalilla feminismillä viitataan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa feministiseen tutkimukseen ilmestyneeseen suuntaukseen, joka halusi kiinnittää huomiota länsimaisen feminismin valta-asemaan, jonka kautta väri ja rotu suljettiin tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Puhuttiin mm. länsimaisesta katseesta, eli tavasta määritellä ei-länsimaisia kulttuureja alistavasti. Uuden suuntauksen kannattajat pitivät tärkeänä tutkimusta, joka tarkasteli vallan ja alistuksen suhteita sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen. Vaikutteita haettiin myös erofeminismistä, jossa korostettiin etteivät naiset ole yksi, yhtenäinen ryhmä, vaan monista erilaisista identiteeteistä ja eroista koostuva joukko.

Nyt alkaa hanurihaaste!

YTHS:n Pylly ylös –hankkeen julisteet koristavat runsain mitoin ainakin Sirkkalan seiniä. Hanke on aloitettu positiivisten terveysvaikutusten lisäämiseksi. Julisteiden mukaan Turun yliopiston opiskelijoilla ja henkilökunnalla on paljon niska- ja hartiaseudun sekä alaselän vaivoja ja ylipainoa ja siihen liittyviä sairauksia. Oma huomioni kiinnittyy juuri ylipainoon ja ”siihen liittyviin sairauksiin”. Hanke kun ei sen suuremmin avaa, mitä nämä sairaudet ovat ja millä tavoin ne ovat juuri ylipainoon – tai läskimakkaroihin, isoihin pyllyihin ja selluliittiin – yhteydessä. Kiinnostavaa on myös se, kuinka hanke ohittaa ne ihmiset joilta (pitkäkestoinen) seisominen ei noin vain luonnistu. ”Jaksaisitko sinä seisoa yhden minuutin puolessa tunnissa” tai valita portaat, jos olet pysyvästi pyörätuolissa?

Pylly ylös –hanke toistaa ajatusta siitä, että ihmisen ulkomuoto olisi jollain tapaa aina yhteydessä tämän terveydentilaan. Ylipaino itsessään esitetään ja nähdään sairauden kaltaisena tilana, tai ainakin itseä ja muita suuresti häiritsevänä asiana. Selkävaivat, väsymys ja vyötärönympärys näyttäytyvät hankkeessa samanarvoisina haittoina.

Julisteiden kuvitus korostaa lihavuuden merkitystä terveydessä/terveydettömyydessä: kuvattuna on päärynävartaloinen, siis keski- ja alaruumiistaan tuhti, hahmo yhdessä itseensä suhteutettuna kovin pienikokoisen jakkaran kanssa. Jakkara on toisinaan takertunut hahmon pyllyyn. ”Säännöllisesti toistetut seisomisjaksot saattavat viedä vyötäröltäsi jopa neljä senttiä!”, hankkeen nettisivulla ilmoitetaan. Istumisen kerrotaan lihottavan ja lisäävän napostelua tv:n ääressä, ja: ”Vyötärön ympärys ja takamus siis pienenee, kun vähentää istumista.” Lisäksi hanke muistuttaa, että: ”Istumalla saa myös läskimakkaroita, vielä isomman pyllyn, selluliittia, huonon yleiskunnon ja sohvaperunasyndrooman.”

Läskimakkarat ja huono yleiskunto eivät käsittääkseni kulje läheskään aina käsi kädessä. On huolestuttavaa, että lihavuus esitetään yksiselitteisen negatiivisena asiana, jonain josta täytyy päästä eroon keinolla millä tahansa. Tämäkin hanke olisi kenties välittänyt viestinsä tehokkaammin, jos se olisi keskittynyt terveyteen terveyden vuoksi. Nyt itselleni tulee olo, että terveyden rinnalla yhtä tärkeänä tavoitteena on tietyn tyyppisen ulkonäköihanteen saavuttaminen. 2,5 cm vyötärönympäryksestä pois (”Tiesitkö, että eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin käyskentelemään mainoskatkojen ajan. Energiankulutus kasvoi selvästi, napostelu väheni ja kuuden kuukauden aikana koehenkilöiden vyötärönympärys pieneni 2,5cm.”) voi toki olla jollekulle merkittävää, mutta ei se sentään terveyttä itsessään edistä.

Kenties terveyttä, hyvää yleiskuntoa ja liikunnan ilojen sanomaa voisi edistää myös antamalla kaikkien kehojen olla sellaisia kuin ne ovat? Olisi ehkä hyvinkin paljon mukavampaa kaikille, jos oma keho (ja muiden kehot!) voitaisiin nähdä riittävän hyvänä nyt, eikä vasta sitten kun muutama sentti vyötäröltä ja muutama muhkura selluliittia on pudonnut pois.

 

”Kokeile jo tänään!”

Lainaukset ja esitteet http://www.yths.fi/pylly_ylos

 

Keskivartalolihavin terveisin,

Tiina