Hellyyden kipeä

HEINI SALO

Hellyys sulki syliinsä. Kovaan ja pelkistettyyn syliinsä, jonka ainoa turva tuntuu kätkeytyvän Tom of Finland -lakanoihin ja tupakansavuiselle ikkunalaudalle.

Pauliina Talikka on sovittanut Jonas Gardellin Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin -kirjasarjaan pohjautuvan Hellyys-näytelmän Turun ylioppilasteatterille samaistuttavaksi ja nuoruuden herkäksi tarinaksi rakkaudesta. Tapahtumat sijoittuvat 80-luvun Tukholmaan, jossa Benjamin (Julius Kalliokoski) ja Rasmus (Olli Kinnunen) elävät aikansa pelätyimmän sairauden; AIDS:in todellisuutta homoyhteisön näkökulmasta. Aikansa todellisuudessa elävät myös Rasmuksen äiti ja isä (Stella Storberg ja Marko Rumbin), jotka vastaanottavat tiedon poikansa diagnoosista ja kamppailevat oman suhtautumisensa kanssa kumpikin tahollaan.

Näytelmässä vuorottelevat kaksi aikatasoa, jotka on toteutettu varsin tehokkaasti toistamalla samoja toimintoja aina aikatasosta toiseen siirryttäessä. Rasmuksen, Benjaminin, sekä Rasmuksen vanhempien edesottamuksia seurataan Benjaminin ja Rasmuksen kotona, jonne huolestuneet vanhemmat ovat saapuneet yllätysvierailulle sekä myöhemmin sairaalassa, jossa kaikki ovat yhtä voimattomia sairasvuoteen ympärillä.

 Julius Kalliokosken ja Olli Kinnusen roolisuoritusten voimaan luoda tarpeeksi uskottavuutta Rasmuksen ja Benjaminin väliselle suhteelle esitin alussa varovaiset epäilyni. Avauskohtauksen siluettihahmojen villi seksikohtaus Bohemian Rhapsodyn siivittämänä ja sitä seurannut Rasmus ikkunalaudalla rappioromanttisesti polttamassa tupakkaa eivät kohtauksina välittömästi kohdanneet Benjaminin vakaampaa, vaikkakin hieman epävarmaa, olemusta, joka tuntui jakavan tilaa äkillisesti. Ehdin pelästyä, että hiuksenhieno haparointi saattaisi millä hetkellä tahansa rikkoa taian, jonka varaan näytelmän olisi tarkoitus rakentua. Tapahtumien edetessä on kuitenkin selvää, ettei sanoin sanota sitä, mitä todella tahdotaan, ja jokainen sana on yhtä merkityksetön tai merkityksellinen suhteessa siihen mitä tuleman pitää. Odotettu ja yhtä odottamaton tuntuvat aina kohtaavan.

Mutta kuten sanottu: hahmot vievät mukanaan ja kokonaisuus näyttäytyy herkän värisevänä otoksena Rasmuksen ja Benjaminin välisistä tunteista. Pienet naurahduksenomaiset hempeät hetket kahden rakastavaisen välillä ovat samalla ahdistuksen täyteisiä, mutta sitäkin arvokkaampia edes sellaisina. Itselleni samaistuttavimmaksi teemaksi näytelmässä nousee pelko kaikessa arvaamattomuudessaan: pelko, että jää yksin, kuolemanpelko, pelko epävarmasta tulevaisuudesta, pelko, että menettää, pelko, ettei ole paikalla toisen hengähtäessä viimeisen kerran, pelko, että joku kyselisi enemmän kuin tarvitsisi, pelko vanhempien reaktiosta, pelko, että yskäisee.

Loppua kohden yhä useampi niiskuttaa katsomossa, omat silmäkulmani ovat kuivat. Sisälläni kuitenkin suorastaan hykerryttää. Jollain tapaa elokuvallisina näyttäytyvät kohtaukset paljastavat kuitenkin vain sen verran, ettei pysty varsinaisesti nimeämään sitä, mikä näytelmässä vaikuttaa niin voimakkaasti. Näytelmän ristiriitaisten tunnereaktioiden täyteisyys saa kuitenkin kaiken pakahduttavasti sinetöivän loppukohtauksensa; kaksi ihmistä ja heidän välisensä salainen yhteinen tuntuu aukenevan lopultakin, ja kaikki muu todella tuntuu menettävän merkityksensä.

Viimeisen kohtauksen viimeisillä hetkillä vieräytän kuin vahingossa yhden tai kahden kyyneleen verran osoitusta myös omasta tunnekokemuksestani. Hellyys koskee ja koskettaa, se jää mahaan kutisemaan ja tuskin päästää kuivuuden karheasta ja samalla puuterisen sileästä otteestaan.