Q – teatteri: Prinsessa Hamlet

(Kuva Q-teatterin Prinsessa Hamlet esitteestä)

Miten meitä pidetään reunalla? Odotamme hyppyä tyhjyyteen; sitä henkeäsalpaavaa hetkeä, johon suhtaudumme aina yhtä suuren ambivalenssin kytiessä mielessämme. Onko tämä se hetki, kun en enää pelkää, tai se hetki, kun jätän vanhan ja postmodernin kaakeliarkkitehtonisuudessaan valuneen julkisivuni taakseni? Ainoa keino, joka saa minut odottamaan tulevaa, ainoa keino, joka saa minut uskoutumaan tai ainoa keino tuntea jotain ja tulla ymmärretyksi. Vai odottaako suurin osa kuitenkin ennemmin sillä kuuluisalla nautinnon ja ekstaasin täyttymyksen kynnyksellä, kuten kysymys reunasta saattaisi myös avautua? Turvallinen vaarantunne, ja silti epäilyttää.
 
"Ne Prinsessat muistetaan
jotka tappavat itsensä,
jotka lähtevät ajoissa,
näyttävästi,
isolla liekillä. -- " 
  
Ristiriidat ovat myös osa odotusta, kun feministinä tahdon tietää, miten kyseenalaistettu voi olla prinsessa kiiltävine kruunuineen, muhkeine mekkoineen ja kyltymättömine mielineen. Pitäisikö Hamletin sukupuolen näennäisen muuttamisen taata jotain uutta? Elina Leeven näyttelemä Horatia viittaa alussa siihen, että tapahtumat tulisivat menemään kenties juuri niin kuin odotamme, mitä tiedämme prinssi Hamletin tarinasta. Mitä minä täällä sitten istun? 

En ollut kovin läheisesti paneutunut Hamletiin, niin sanotusti alkeet olivat hallussa, mutta ehkä siksikin kiinnostuin Linda Wallgrenin ohjauksen ja E.L. Karhun tekstin muotouttamasta tarinasta Q-teatterin lavalla. Klassikoihin ”puuttuminen” tai mahdollinen versiointi on aina jossain määrin kiihdyttävää, pelottavaa ja jännittävää, tiesi klassikosta mitään tai ei. Tunnistan Hamletin ja ”suuruuden hulluuden” ympärillä liikkuvat teemat. Tunnistan arvet, joista Lotta Kaihuan Hamlet saattaisi avautua hauraana, mutta osansa vaativana luotetuimmalleen Horatialle millä hetkellä hyvänsä. Tunnistan reunan, joka nyky-yhteiskunnassa huutaa selviytymistarinoita sekä uhrauksin saavutettua yhteiskunnallista asemaa. On roihuttava kylmien, teollisten sytytysnesteiden voimalla.

Sukupuoleen kuitenkin palaan jatkuvasti pohdinnoissani, sillä siinä missä henkilöhahmot ovat näennäisessä vakaudessaankin tuskin muuta kuin tunteidensa ristiaallokossa riepoteltuja kuolevaisia, kiinnitän huomioni yhä uudelleen sukupuolen merkitykseen ja tuottamiseen. Prinsessa, ei prinssi, Hamlet. Näytelmä tuntuu jumiutuvan osaksi kielellisesti tuotettuihin sukupuolituksiin, joista itse en pääse yli. Miksi on Horatia, miksi on Ofelio (Eero Ritala)? Eivätkö nämä nimien päätteiden muutokset viittaa kielen tuottamaan ja toistamaan binääriseen sukupuolittuneisuuteen nykyhetkessä: miten ne tällöin mahdollisesti kyseenalaistavat tai muuttavat mitään? Kuten Leea Kleemolan näyttelemä kuningatar Gertrud lausahtaa on näytelmältä vaadittava jotain uudelleentulkintaa, muutosta, jotta se yhtäältä ansaitsisi legitimiteettinsä. 

Prinsessalle oletettu tiara kuitenkin loistaa poissaolollaan onnistuneesti. 

On huomattava, että nämä ovat edelleen oletuksia, jotka itsekin luon: hahmojen sukupuolet häipyvät ilmeisen tarkoituksellisesti, ja koen myös itse, etten jaksa raahata niitä enää mukanani, paitsi kenties maapallon ulkopuolelle suuntautuvan enon (Hannu Kivioja) Prinsessa Hamlet saattaisi toisaalta olla aivan hyvin mitä sukupuolta tahansa, sillä sanat erillisinä ilmaisuina saavat kulttuuriset tulkintansa, yhdessä toki oman mielleyhtymänsä myös. 

Mutta ennemmin kyse on roolihahmojen heijastumista vasten lukuisia peilejä diskopallojen välkkeessä. Tällaiset roolihahmot tuntuvat kääriytyvän itseensä ja omahyväiseen olemassaoloonsa, joiden kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Rakkaus irvistää kuvajaisista takaisin epätoivona ja karkaavina hymyinä. 

Hamlet ei kuitenkaan tapaa sattumalta Englannin Ruusua, Norma Jean Bakeria ja Elton Johnia. Prinsessa ei ole prinssi, tai kukaan muukaan. Prinsessat, jotka tapaturmaisessa lopussaan ja intensiivisessä elämässään ovat käyneet yhteiskunnan silloisilla reunoilla palaten sen mielettömyyteen. Niitä lokeroita ja niiden reunoja eivät tehneet he. Oli tunnetusti tehtävä omat säännöt. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin he tulevat rakastetuiksi yhä uudelleen, tai jatkuvasti, vaikka ani harva heidät tunsi. Jättivätkö he taakseen vanhan ja virttyneen yhteiskunnan; selviämättömän ja hyväksikäyttävän? Räjähtää ennen kuin muistamme. Sitten kerromme vahvasta naisesta, joka on kenties yhtä iso vale, kuin se, että he elävät muistojemme myötä. He elävät kuollakseen noissa muistoissa yhä uudestaan ja uudestaan. Täsmennyksenä; naisen tulisi voida olla muutakin kuin vahva tullakseen muistetuksi, sitä toisaalta myöskään pois sulkematta. Näytelmässä ironisuudessaankin tulkittu Elton Johnin Candle in the Wind (Goodbye England’s Rose) on vielä yksi viittaus siihen mitä tuleman pitää – tai siihen, mitä pitää muuttaa.  

”And it seems to me you lived your life
Like a candle in the wind
Never fading with the sunset
When the rain set in
And your footsteps will always fall here
Along England’s greenest hills
Your candle burned out long before
Your legend ever will”

-Heini Salo

Turun ylioppilasteatteri: Messias

 (Kuva Messias-näytelmän käsiohjelman kannesta)

Näin pääsiäissunnuntaina lienee hyvä hetki kirjoittaa F-pisteen viimeisimmästä kulttuuriretkestä. Tiistaina 4.4. suuntasimme joukolla katsomaan Turun ylioppilasteatterin Messias-näytelmää, Jenni Korpelan ohjaamaa ”modernia, tragikoomista ja queeria evankeliumia”. Ohjaaja kirjoittaa teoksesta ohjelmalehtisessä: ”Haluan leikkiä ajatuksella, että mitä jos kristinusko ei olisikaan ollut luomassa ulkopuolistavia normeja, vaan rikkomassa niitä. Mitä jos Raamatussa olisi esiintynyt vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja enemmän naisia? Millainen maailma olisi, jos me kaikki voisimme löytää siitä perinteestä jotain turvallista ja omaa?” Kyllä kiitos, huudan minä.

Raamattua vähänkin tunteville näytelmän juoni ei tarjoa yllätyksiä. Jeesus, ihmiskunnan vapahtaja, syntyy neitseellisen sikiämisen seurauksena nuorelle kihlaparille, osoittaa omaavansa erityisiä kykyjä, kerää ympärilleen joukon häneen uskovia ja luottavia ystäviä eli ”opetuslapsia”, ja kun aika koittaa, lähtee muuttamaan maailmaa levittämällä sanomaa lähimmäisenrakkaudesta ja hyväksynnästä. Mutta kuten kävi arvioita ja juonikuvausta etukäteen selatessa selväksi, tätä näytelmää ei luultavasti esitettäisi ala-asteen jumppasalissa pääsiäisviikolla, sillä Jeesus on oppiensa puolesta intersektionaalista feminismiä kannattava nainen, jolla on suhteita muiden naisten kanssa.

Jeesuksen sukupuoli ja seksuaalisuus ovat, kuten arvata saattaa, herättäneet Turun seudun mediassa vilkasta keskustelua pyhyydestä, sen kunnioittamisesta ja loukkaamattomuudesta. Olen sitä mieltä, että hyvän teatterin kuuluukin herättää keskustelua ja mielipiteitä, ja ehdottomasti myös eriäviä mielipiteitä. Jos lähden teatterista ajatellen ”no jooo olihan tää ny iha ookoo ehkä joo”, on esitys epäonnistunut. Messiasta katsellessa kävin läpi sellaisen tunteiden skaalan, ettei kokemusta todellakaan voi kuvailla sanaparilla ”ihan ookoo”, ja kun esityksen jälkeen joku kysyi ”no mitä sä tykkäsit?”, piti aluksi tyytyä ainoastaan nyökkäilemään, kun en kyennyt sanallistamaan kaikkia tunteita. Messias sai minut voimaantumaan, huvittumaan, ärsyyntymään, punastumaan ja nauramaan, ja esityksen parissa vietetty puolitoistatuntinen tuntui äärimmäisen lyhyeltä.

Ja voihan hiivatti, en minä osaa vieläkään sanallistaa kaikkia näytelmän minussa herättämiä tunteita, esimerkiksi sitä puhtaan, täydellisen tyytyväisyyden määrää, jota tunsin nähdessäni kahden naishahmon suutelevan lavalla; sitä autuutta, jota tunsin katsoessani näyttämöllä positiivista esitystä kaltaisistani, minun kuvaani.

Vaikka Messiaan juonikuvaus on herättänyt kiukkua, ja vaikka näytelmän tekijätiimiä on syytetty pyhyyden ymmärtämättömyydestä, näkisin, että teos pyrkii keskittymään Uuden testamentin oppeihin lähimmäisenrakkaudesta, hyväksymisestä ja tuomitsemattomuudesta huomattavasti paremmin kuin äärimmäisen moni muu vanha ja uusi tulkinta evankeliumista. Kun näyttelijät, käsissään antirasistiset, queerfeministiset, syrjintää vastustavat kyltit, lausuivat minulle ennestään hyvin tuttuja ja ulkoa opittuja Raamattusitaatteja, he muistuttivat minua, kirkosta vuosia sitten eronnutta epäuskovaa, samalla siitä, mikä sanassa on tärkeää ja ajankohtaista. Olin vaikuttunut.


Loppua kohden olisin kuitenkin toivonut vielä jyrkempiä uudistuksia. Arvattavasti Jeesus kavalletaan pitkäperjantaina; opetuslasten usko tai anelut eivät pelasta Jeesusta ahdasmielisten ja pahansuopien maallikkojen tuomiolta, ja rangaistukseksi hänet laitetaan kärsimään ja kuolemaan ristillä. Vaikka nautin näytelmästä kovasti, herätti se myös hienoista närkästystä etenkin tietyn hahmon käsittelyssä ja kehityksessä. Juudas esitellään aluksi Jeesuksen koulutoverina; ainoana, joka uskaltaa mennä kiusatun ja kiusaajien väliin sekä laittaa pisteen Jeesukseen kohdistuvalle henkiselle ja fyysiselle väkivallalle. Tarinan edetessä Juudaasta kehittyy kuitenkin katkera, Saatanan pahan puolelle houkuttelema kavaltaja, joka ei kestä ajatusta Jeesuksesta muiden kanssa, ja pettää tämän mustasukkaisuuden puuskassa. Myöhempi katumus ei pelasta tilannetta, ja lopputulos on ankea. Juudaan luonteenmuutosta oikeudenmukaisesta kiusatun puolustajasta kavaltajaksi yritetään selittää hänen sotilaskokemuksellaan ja sodan todistamisen sekä siihen osallistumisen aiheuttamalla moraalin hämärtymisellä, mutta katsojana minun oli silti vaikea sulattaa tällaista käännöstä. Olisin kenties halunnut queer-evankeliumin loppuvan ristillä roikkumisen sijaan ylösnousemukseen ja onnistuneeseen vallankumoukseen. Antakaa minulle edes rahtunen toivoa, pyysin mielessäni.

Roolista nopeasti toiseen vaihtavat näyttelijät olivat vakuuttavia, mahtipontisia, julkeita, keimailevia, julistavia ja räjähtävän omistautuneita, ja olen kiitollinen siitä, että sain todistaa näin montaa taitavaa tekijää lavalla samaan aikaan. Lähes tyhjä näyttämö saatiin elämään jyrkillä valaistuksilla, liikkeellä ja huikealla energialla, ja teoksen äänimaisema poukkoili laidasta laitaan, pehmeästä korviavihlovaan. Puvustuksessa ei säästelty nahkassa tai kimalteessa, ja esityksen loputtua olisin tahtonut täyttää kylpyammeen glitterillä ja lojua siellä seuraavan päivän.



Vahva suositus. Kipaiskaa teatteriin kuulemaan Messiaan sanomaa!



-Emma
F-pisteen puheenjohtaja, joka haluaisi käydä katsomassa queeriä teatteria joka viikko