(Kuva Q-teatterin Prinsessa Hamlet esitteestä)
Miten meitä pidetään reunalla? Odotamme hyppyä tyhjyyteen;
sitä henkeäsalpaavaa hetkeä, johon suhtaudumme aina yhtä suuren ambivalenssin
kytiessä mielessämme. Onko tämä se hetki, kun en enää pelkää, tai se hetki, kun
jätän vanhan ja postmodernin kaakeliarkkitehtonisuudessaan valuneen julkisivuni
taakseni? Ainoa keino, joka saa minut odottamaan tulevaa, ainoa keino, joka saa
minut uskoutumaan tai ainoa keino tuntea jotain ja tulla ymmärretyksi. Vai
odottaako suurin osa kuitenkin ennemmin sillä kuuluisalla nautinnon ja
ekstaasin täyttymyksen kynnyksellä, kuten kysymys reunasta saattaisi myös
avautua? Turvallinen vaarantunne, ja silti epäilyttää.
"Ne Prinsessat muistetaan
jotka tappavat itsensä,
jotka lähtevät ajoissa,
näyttävästi,
isolla liekillä. -- "
Ristiriidat ovat myös osa odotusta, kun feministinä tahdon tietää, miten kyseenalaistettu voi olla prinsessa kiiltävine kruunuineen, muhkeine mekkoineen ja kyltymättömine mielineen. Pitäisikö Hamletin sukupuolen näennäisen muuttamisen taata jotain uutta? Elina Leeven näyttelemä Horatia viittaa alussa siihen, että tapahtumat tulisivat menemään kenties juuri niin kuin odotamme, mitä tiedämme prinssi Hamletin tarinasta. Mitä minä täällä sitten istun?
En ollut kovin läheisesti paneutunut Hamletiin, niin sanotusti alkeet olivat hallussa, mutta ehkä siksikin kiinnostuin Linda Wallgrenin ohjauksen ja E.L. Karhun tekstin muotouttamasta tarinasta Q-teatterin lavalla. Klassikoihin ”puuttuminen” tai mahdollinen versiointi on aina jossain määrin kiihdyttävää, pelottavaa ja jännittävää, tiesi klassikosta mitään tai ei. Tunnistan Hamletin ja ”suuruuden hulluuden” ympärillä liikkuvat teemat. Tunnistan arvet, joista Lotta Kaihuan Hamlet saattaisi avautua hauraana, mutta osansa vaativana luotetuimmalleen Horatialle millä hetkellä hyvänsä. Tunnistan reunan, joka nyky-yhteiskunnassa huutaa selviytymistarinoita sekä uhrauksin saavutettua yhteiskunnallista asemaa. On roihuttava kylmien, teollisten sytytysnesteiden voimalla.
Sukupuoleen kuitenkin palaan jatkuvasti pohdinnoissani, sillä siinä missä henkilöhahmot ovat näennäisessä vakaudessaankin tuskin muuta kuin tunteidensa ristiaallokossa riepoteltuja kuolevaisia, kiinnitän huomioni yhä uudelleen sukupuolen merkitykseen ja tuottamiseen. Prinsessa, ei prinssi, Hamlet. Näytelmä tuntuu jumiutuvan osaksi kielellisesti tuotettuihin sukupuolituksiin, joista itse en pääse yli. Miksi on Horatia, miksi on Ofelio (Eero Ritala)? Eivätkö nämä nimien päätteiden muutokset viittaa kielen tuottamaan ja toistamaan binääriseen sukupuolittuneisuuteen nykyhetkessä: miten ne tällöin mahdollisesti kyseenalaistavat tai muuttavat mitään? Kuten Leea Kleemolan näyttelemä kuningatar Gertrud lausahtaa on näytelmältä vaadittava jotain uudelleentulkintaa, muutosta, jotta se yhtäältä ansaitsisi legitimiteettinsä.
Prinsessalle oletettu tiara kuitenkin loistaa poissaolollaan onnistuneesti.
On huomattava, että nämä ovat edelleen oletuksia, jotka itsekin luon: hahmojen sukupuolet häipyvät ilmeisen tarkoituksellisesti, ja koen myös itse, etten jaksa raahata niitä enää mukanani, paitsi kenties maapallon ulkopuolelle suuntautuvan enon (Hannu Kivioja) Prinsessa Hamlet saattaisi toisaalta olla aivan hyvin mitä sukupuolta tahansa, sillä sanat erillisinä ilmaisuina saavat kulttuuriset tulkintansa, yhdessä toki oman mielleyhtymänsä myös.
Mutta ennemmin kyse on roolihahmojen heijastumista vasten lukuisia peilejä diskopallojen välkkeessä. Tällaiset roolihahmot tuntuvat kääriytyvän itseensä ja omahyväiseen olemassaoloonsa, joiden kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Rakkaus irvistää kuvajaisista takaisin epätoivona ja karkaavina hymyinä.
Hamlet ei kuitenkaan tapaa sattumalta Englannin Ruusua, Norma Jean Bakeria ja Elton Johnia. Prinsessa ei ole prinssi, tai kukaan muukaan. Prinsessat, jotka tapaturmaisessa lopussaan ja intensiivisessä elämässään ovat käyneet yhteiskunnan silloisilla reunoilla palaten sen mielettömyyteen. Niitä lokeroita ja niiden reunoja eivät tehneet he. Oli tunnetusti tehtävä omat säännöt. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin he tulevat rakastetuiksi yhä uudelleen, tai jatkuvasti, vaikka ani harva heidät tunsi. Jättivätkö he taakseen vanhan ja virttyneen yhteiskunnan; selviämättömän ja hyväksikäyttävän? Räjähtää ennen kuin muistamme. Sitten kerromme vahvasta naisesta, joka on kenties yhtä iso vale, kuin se, että he elävät muistojemme myötä. He elävät kuollakseen noissa muistoissa yhä uudestaan ja uudestaan. Täsmennyksenä; naisen tulisi voida olla muutakin kuin vahva tullakseen muistetuksi, sitä toisaalta myöskään pois sulkematta. Näytelmässä ironisuudessaankin tulkittu Elton Johnin Candle in the Wind (Goodbye England’s Rose) on vielä yksi viittaus siihen mitä tuleman pitää – tai siihen, mitä pitää muuttaa.
”And it seems to me you lived your life
Like a candle in the wind
Never fading with the sunset
When the rain set in
And your footsteps will always fall here
Along England’s greenest hills
Your candle burned out long before
Your legend ever will”
"Ne Prinsessat muistetaan
jotka tappavat itsensä,
jotka lähtevät ajoissa,
näyttävästi,
isolla liekillä. -- "
Ristiriidat ovat myös osa odotusta, kun feministinä tahdon tietää, miten kyseenalaistettu voi olla prinsessa kiiltävine kruunuineen, muhkeine mekkoineen ja kyltymättömine mielineen. Pitäisikö Hamletin sukupuolen näennäisen muuttamisen taata jotain uutta? Elina Leeven näyttelemä Horatia viittaa alussa siihen, että tapahtumat tulisivat menemään kenties juuri niin kuin odotamme, mitä tiedämme prinssi Hamletin tarinasta. Mitä minä täällä sitten istun?
En ollut kovin läheisesti paneutunut Hamletiin, niin sanotusti alkeet olivat hallussa, mutta ehkä siksikin kiinnostuin Linda Wallgrenin ohjauksen ja E.L. Karhun tekstin muotouttamasta tarinasta Q-teatterin lavalla. Klassikoihin ”puuttuminen” tai mahdollinen versiointi on aina jossain määrin kiihdyttävää, pelottavaa ja jännittävää, tiesi klassikosta mitään tai ei. Tunnistan Hamletin ja ”suuruuden hulluuden” ympärillä liikkuvat teemat. Tunnistan arvet, joista Lotta Kaihuan Hamlet saattaisi avautua hauraana, mutta osansa vaativana luotetuimmalleen Horatialle millä hetkellä hyvänsä. Tunnistan reunan, joka nyky-yhteiskunnassa huutaa selviytymistarinoita sekä uhrauksin saavutettua yhteiskunnallista asemaa. On roihuttava kylmien, teollisten sytytysnesteiden voimalla.
Sukupuoleen kuitenkin palaan jatkuvasti pohdinnoissani, sillä siinä missä henkilöhahmot ovat näennäisessä vakaudessaankin tuskin muuta kuin tunteidensa ristiaallokossa riepoteltuja kuolevaisia, kiinnitän huomioni yhä uudelleen sukupuolen merkitykseen ja tuottamiseen. Prinsessa, ei prinssi, Hamlet. Näytelmä tuntuu jumiutuvan osaksi kielellisesti tuotettuihin sukupuolituksiin, joista itse en pääse yli. Miksi on Horatia, miksi on Ofelio (Eero Ritala)? Eivätkö nämä nimien päätteiden muutokset viittaa kielen tuottamaan ja toistamaan binääriseen sukupuolittuneisuuteen nykyhetkessä: miten ne tällöin mahdollisesti kyseenalaistavat tai muuttavat mitään? Kuten Leea Kleemolan näyttelemä kuningatar Gertrud lausahtaa on näytelmältä vaadittava jotain uudelleentulkintaa, muutosta, jotta se yhtäältä ansaitsisi legitimiteettinsä.
Prinsessalle oletettu tiara kuitenkin loistaa poissaolollaan onnistuneesti.
On huomattava, että nämä ovat edelleen oletuksia, jotka itsekin luon: hahmojen sukupuolet häipyvät ilmeisen tarkoituksellisesti, ja koen myös itse, etten jaksa raahata niitä enää mukanani, paitsi kenties maapallon ulkopuolelle suuntautuvan enon (Hannu Kivioja) Prinsessa Hamlet saattaisi toisaalta olla aivan hyvin mitä sukupuolta tahansa, sillä sanat erillisinä ilmaisuina saavat kulttuuriset tulkintansa, yhdessä toki oman mielleyhtymänsä myös.
Mutta ennemmin kyse on roolihahmojen heijastumista vasten lukuisia peilejä diskopallojen välkkeessä. Tällaiset roolihahmot tuntuvat kääriytyvän itseensä ja omahyväiseen olemassaoloonsa, joiden kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Rakkaus irvistää kuvajaisista takaisin epätoivona ja karkaavina hymyinä.
Hamlet ei kuitenkaan tapaa sattumalta Englannin Ruusua, Norma Jean Bakeria ja Elton Johnia. Prinsessa ei ole prinssi, tai kukaan muukaan. Prinsessat, jotka tapaturmaisessa lopussaan ja intensiivisessä elämässään ovat käyneet yhteiskunnan silloisilla reunoilla palaten sen mielettömyyteen. Niitä lokeroita ja niiden reunoja eivät tehneet he. Oli tunnetusti tehtävä omat säännöt. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin he tulevat rakastetuiksi yhä uudelleen, tai jatkuvasti, vaikka ani harva heidät tunsi. Jättivätkö he taakseen vanhan ja virttyneen yhteiskunnan; selviämättömän ja hyväksikäyttävän? Räjähtää ennen kuin muistamme. Sitten kerromme vahvasta naisesta, joka on kenties yhtä iso vale, kuin se, että he elävät muistojemme myötä. He elävät kuollakseen noissa muistoissa yhä uudestaan ja uudestaan. Täsmennyksenä; naisen tulisi voida olla muutakin kuin vahva tullakseen muistetuksi, sitä toisaalta myöskään pois sulkematta. Näytelmässä ironisuudessaankin tulkittu Elton Johnin Candle in the Wind (Goodbye England’s Rose) on vielä yksi viittaus siihen mitä tuleman pitää – tai siihen, mitä pitää muuttaa.
”And it seems to me you lived your life
Like a candle in the wind
Never fading with the sunset
When the rain set in
And your footsteps will always fall here
Along England’s greenest hills
Your candle burned out long before
Your legend ever will”
-Heini Salo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti