F-blogista näyttää tulleen epävirallinen kirja-arviokanavani, ja kirja-arvioasialla olen täällä tälläkin kertaa. Luin nimittäin tammikuun alussa erään hemmetin hienon nuortenromaanin, enkä koe, että olisin vielä hehkuttanut kirjaa tarpeeksi monelle tarpeeksi paljon.
Tunnen useita ihmisiä, jotka vielä näin aikuisiälläkin vannovat nuortenkirjojen nimeen ja lukevat niitä huomattavasti enemmän kuin niin kutsuttuja aikuisten kirjoja. Tätä on perusteltu minulle monilla tavoilla; nuortenkirjat käsittelevät usein aikuisten kirjoja radikaalimpeja ja ajankohtaisempia aiheita tuoreesta näkökulmasta, nuortenkirjat eivät yritä teeskennellä olevansa jotain mitä ne eivät ole, nuortenkirjoja on nopea ja mukava lukea, ja silti ne tuppaavat yllättämään kypsyydellään ja asiantuntijuudellaan. Itse en oikeastaan ikinä hakemalla hakeudu nuortenkirjojen pariin, mutta koska olen suhteellisen kaikkiruokainen kirjojen suhteen, olen valmis lukemaan mille tahansa ikäryhmälle suunnatun teoksen, jos sen aihe kiinnostaa minua.
Panin viime vuonna merkille, että aika moni kaveri luki ja kiitteli Angie Thomaksen esikoisromaania The Hate U Give. Kun huomasin teoksen e-kirjaversion tarjouksessa, päätin seurata kavereiden jalanjälkiä. Vaikken ennen lukemista tiennyt The Hate U Givin juonesta muuta kuin että kyseessä on antirasistinen teos, pidin tätä tarpeeksi hyvänä syynä tarttua kirjaan. “Ja sitä paitsi”, ajattelin, “nuortenkirjoissa on se hyvä puoli, että ne ovat tosi nopealukuisia, joten vaikka tämä kirja olisi ihan surkea, sen lukee silti ihan hetkessä ja sitten voi siirtyä seuraavaan kirjaan.”
Ostin siis kirjan ja aloin lukea sitä noin viikon kuluttua ostohetkestä, ja täytyy sanoa, että vaikka olenkin pahanlaatuinen lukutoukka, minulla on harvoin ollut niin suuria vaikeuksia laskea kirjaa käsistäni esim. yöllisten unien ajaksi. Toisesta luvusta lähtien kirja on niin täydellisen koukuttava, että sitä lukiessa on vaikea muistaa omia, kirjan ulkopuolisen elämän velvollisuuksia.
Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Starr, joka vuorottelee kahden erilaisen roolin välillä. Yhtäältä hän on kalliin hienostokoulun taitava oppilas, pidetty ystävä ja lahjakas koripallonpelaaja; toisaalta hän on entisen huumekauppiaan lapsi, jonka kotikaupunginosassa ei ole epätavallista herätä yöllä katutappeluihin ja luotien ääniin. Pääosin valkoisista oppilaista koostuvassa koulussa on tärkeää vältellä erilaisia leimoja ja kategorisointeja, eikä Starr myöskään halua näyttää ylioikeutetulta snobilta kotonaan ja vanhojen ystäviensä ja sukulaistensa parissa, joten vaikka Starr tunteekin välillä huonoa omaatuntoa pimittäessään persoonaansa läheisiltään, hän pyrkii silti pitämään nämä kaksi puolta itsestään mahdollisimman kaukana toisistaan. Välimatka eri maailmojen välillä kuitenkin kuroutuu umpeen, kun poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tienvarteen, ja Starr on ainoa silminnäkijä. Pian tapaus on lööpeissä ja kaikkien huulilla - Starr joutuu kuuntelemaan, kun hänen ystävänsä murhaa perustellaan ja oikeutetaan tämän ulkonäöllä, taustalla, asuinpaikalla ja tavalla tienata rahaa ja elättää perheensä. Vain Starr tietää, mitä tuona yönä todella tapahtui, ja sen kertominen, tai kertomatta jättäminen, voi vaarantaa hänen perheensä, yhteisönsä, tulevaisuutensa ja henkensä.
Rehellisesti sanottuna: en ole koskaan lukenut toista romaania, joka käsittelisi poliisiväkivaltaa ja profilointia yhtä hienosti, ymmärrettävästi ja koskettavasti. Starr on erinomainen hahmo; hänen tasapainottelunsa kahden maailman välissä on sydäntäsärkevää ja äärimmäisen uskottavaa. Kirjan tilanteet ja jännitteet ovat sataprosenttisen todellisia, ja uskoin jokaisen hahmon olemassaoloon ja motivaatioihin täysillä. Kirja on ensisijaisesti teos rodullistetuksi tulevalta kirjailijalta rodullistetuiksi tuleville lukijoille, ja sellaisena moitteeton, mutta toki kirjan on lukenut moni muukin – esim. minä – ja paitsi rakastunut teokseen täysin, myös tuntenut oppineensa siltä paljon. Kirja ei odota lukijansa olevan aiheen asiantuntija; kaikki, mitä lukijalta toivotaan, on avoin kiinnostus “rodun” tematiikkaa kohtaan ja kyky tuntea.
Olen lukenut kirjasta aika monta todella myönteistä arviota, mutta toki mukaan on mahtunut myös kriittisiä mielipiteitä. Näissä arvosteluissa nostetaan tyypillisesti esille se, että kirjassa on vahvoja dikotomioita, ja etenkin ankara vastakkainasettelu rodullistetuiksi tulevien ja valkoisten henkilöiden välillä. Kirjasta siteerataan poikkeuksetta kohtausta, jossa Starr riitelee poikaystävänsä kanssa ja huutaa tälle, että johtuen erilaisesta identiteetistä ja kokemuksista, siis siitä että poikaystävä on valkoinen eikä esimerkiksi jaa Starrin historiaa jengipomon tyttärenä ns. ghettossa, hän ei kykene ymmärtämään Starria. Ongelma on kriitikoiden mukaan se, että kirja alleviivaa erojen olemassaoloa sen sijaan, että se käsittelisi kaikkia yksinkertaisesti ihmisinä, ihonväristä tai etnisyydestä huolimatta.
Edellisen tapainen kritiikki kuitenkin missaa kirjan pointin ihan täysin; sen, että valkoisten ylivallalle ja sorrolle perustuvassa yhteiskunnassamme toisilla yksilöillä on enemmän valtaa kuin toisilla, ja jos tätä tosiasiaa eli institutionaalisen rasismin olemassaoloa ei huomaa eikä myönnä, ei mitään kehitystä voi tapahtua. Taistelu rasismia vastaan alkaa siitä, että rasismin tunnustetaan olevan todellinen asia ja ongelma, joka on tuhottava. Tämän sanoman mukaisesti Starrin ja hänen poikaystävänsä riita päättyy siihen, että poikaystävä kertoo Starrille olevansa avoin oppimaan ja valmis kuuntelemaan mitä vain; että hän haluaa ymmärtää parhaansa mukaan ja olla osa Starrin koko elämää, ei ainoastaan yhtä sen osa-aluetta. Keskustelu oli mielestäni kaukana vastakkainasettelusta; siinä on kyse aidosta halusta olla avoin uudelle, rankalle ja traumaattisellekin tiedolle, kehittää itseään ja oppia kyseenalaistamaan vallitsevat valtarakenteet. En siis missään tapauksessa sanoisi, että The Hate U Give rakentuu vastakkainasettelun varaan; sen sijaan se on vain harvinaisen rehellinen ja siloittelematon tarina yhteiskunnasta, jossa elämme, ja valinnoista, joita teemme.
Luin kirjan alkuperäiskielellä, ja englanniksi teksti on AAVElla runsaasti maustettua puhekieltä. Tämä on tietty kontekstin kannalta itsestäänselvyys, eikä vaikeuttanut teoksen lukemista eikä varsinkaan siitä nauttimista. Olen myös lukenut, että kirjan suomennos on erinomainen, ja että AAVE sulautuu Kaijamari Sivillin käännöksessä sujuvasti osaksi suomen kieltä. Kannattaa siis kipaista kirjastoon lainaamaan tämä mestariteos jommallakummalla kielellä!
- Emma
F-pisteen pj ja Angie Thomaksen hillitön fani
