Kirja-arvostelu: The Hate U Give (Viha jonka kylvät)

F-blogista näyttää tulleen epävirallinen kirja-arviokanavani, ja kirja-arvioasialla olen täällä tälläkin kertaa. Luin nimittäin tammikuun alussa erään hemmetin hienon nuortenromaanin, enkä koe, että olisin vielä hehkuttanut kirjaa tarpeeksi monelle tarpeeksi paljon. 

Tunnen useita ihmisiä, jotka vielä näin aikuisiälläkin vannovat nuortenkirjojen nimeen ja lukevat niitä huomattavasti enemmän kuin niin kutsuttuja aikuisten kirjoja. Tätä on perusteltu minulle monilla tavoilla; nuortenkirjat käsittelevät usein aikuisten kirjoja radikaalimpeja ja ajankohtaisempia aiheita tuoreesta näkökulmasta, nuortenkirjat eivät yritä teeskennellä olevansa jotain mitä ne eivät ole, nuortenkirjoja on nopea ja mukava lukea, ja silti ne tuppaavat yllättämään kypsyydellään ja asiantuntijuudellaan. Itse en oikeastaan ikinä hakemalla hakeudu nuortenkirjojen pariin, mutta koska olen suhteellisen kaikkiruokainen kirjojen suhteen, olen valmis lukemaan mille tahansa ikäryhmälle suunnatun teoksen, jos sen aihe kiinnostaa minua.

Panin viime vuonna merkille, että aika moni kaveri luki ja kiitteli Angie Thomaksen esikoisromaania The Hate U Give. Kun huomasin teoksen e-kirjaversion tarjouksessa, päätin seurata kavereiden jalanjälkiä. Vaikken ennen lukemista tiennyt The Hate U Givin juonesta muuta kuin että kyseessä on antirasistinen teos, pidin tätä tarpeeksi hyvänä syynä tarttua kirjaan. “Ja sitä paitsi”, ajattelin, “nuortenkirjoissa on se hyvä puoli, että ne ovat tosi nopealukuisia, joten vaikka tämä kirja olisi ihan surkea, sen lukee silti ihan hetkessä ja sitten voi siirtyä seuraavaan kirjaan.”

Ostin siis kirjan ja aloin lukea sitä noin viikon kuluttua ostohetkestä, ja täytyy sanoa, että vaikka olenkin pahanlaatuinen lukutoukka, minulla on harvoin ollut niin suuria vaikeuksia laskea kirjaa käsistäni esim. yöllisten unien ajaksi. Toisesta luvusta lähtien kirja on niin täydellisen koukuttava, että sitä lukiessa on vaikea muistaa omia, kirjan ulkopuolisen elämän velvollisuuksia.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Starr, joka vuorottelee kahden erilaisen roolin välillä. Yhtäältä hän on kalliin hienostokoulun taitava oppilas, pidetty ystävä ja lahjakas koripallonpelaaja; toisaalta hän on entisen huumekauppiaan lapsi, jonka kotikaupunginosassa ei ole epätavallista herätä yöllä katutappeluihin ja luotien ääniin. Pääosin valkoisista oppilaista koostuvassa koulussa on tärkeää vältellä erilaisia leimoja ja kategorisointeja, eikä Starr myöskään halua näyttää ylioikeutetulta snobilta kotonaan ja vanhojen ystäviensä ja sukulaistensa parissa, joten vaikka Starr tunteekin välillä huonoa omaatuntoa pimittäessään persoonaansa läheisiltään, hän pyrkii silti pitämään nämä kaksi puolta itsestään mahdollisimman kaukana toisistaan. Välimatka eri maailmojen välillä kuitenkin kuroutuu umpeen, kun poliisi ampuu Starrin lapsuudenystävän tienvarteen, ja Starr on ainoa silminnäkijä. Pian tapaus on lööpeissä ja kaikkien huulilla - Starr joutuu kuuntelemaan, kun hänen ystävänsä murhaa perustellaan ja oikeutetaan tämän ulkonäöllä, taustalla, asuinpaikalla ja tavalla tienata rahaa ja elättää perheensä. Vain Starr tietää, mitä tuona yönä todella tapahtui, ja sen kertominen, tai kertomatta jättäminen, voi vaarantaa hänen perheensä, yhteisönsä, tulevaisuutensa ja henkensä.

Rehellisesti sanottuna: en ole koskaan lukenut toista romaania, joka käsittelisi poliisiväkivaltaa ja profilointia yhtä hienosti, ymmärrettävästi ja koskettavasti. Starr on erinomainen hahmo; hänen tasapainottelunsa kahden maailman välissä on sydäntäsärkevää ja äärimmäisen uskottavaa. Kirjan tilanteet ja jännitteet ovat sataprosenttisen todellisia, ja uskoin jokaisen hahmon olemassaoloon ja motivaatioihin täysillä. Kirja on ensisijaisesti teos rodullistetuksi tulevalta kirjailijalta rodullistetuiksi tuleville lukijoille, ja sellaisena moitteeton, mutta toki kirjan on lukenut moni muukin – esim. minä – ​ja paitsi rakastunut teokseen täysin, myös tuntenut oppineensa siltä paljon. Kirja ei odota lukijansa olevan aiheen asiantuntija; kaikki, mitä lukijalta toivotaan, on avoin kiinnostus “rodun” tematiikkaa kohtaan ja kyky tuntea.

Olen lukenut kirjasta aika monta todella myönteistä arviota, mutta toki mukaan on mahtunut myös kriittisiä mielipiteitä. Näissä arvosteluissa nostetaan tyypillisesti esille se, että kirjassa on vahvoja dikotomioita, ja etenkin ankara vastakkainasettelu rodullistetuiksi tulevien ja valkoisten henkilöiden välillä. Kirjasta siteerataan poikkeuksetta kohtausta, jossa Starr riitelee poikaystävänsä kanssa ja huutaa tälle, että johtuen erilaisesta identiteetistä ja kokemuksista, siis siitä että poikaystävä on valkoinen eikä esimerkiksi jaa Starrin historiaa jengipomon tyttärenä ns. ghettossa, hän ei kykene ymmärtämään Starria. Ongelma on kriitikoiden mukaan se, että kirja alleviivaa erojen olemassaoloa sen sijaan, että se käsittelisi kaikkia yksinkertaisesti ihmisinä, ihonväristä tai etnisyydestä huolimatta.

Edellisen tapainen kritiikki kuitenkin missaa kirjan pointin ihan täysin; sen, että valkoisten ylivallalle ja sorrolle perustuvassa yhteiskunnassamme toisilla yksilöillä on enemmän valtaa kuin toisilla, ja jos tätä tosiasiaa eli institutionaalisen rasismin olemassaoloa ei huomaa eikä myönnä, ei mitään kehitystä voi tapahtua. Taistelu rasismia vastaan alkaa siitä, että rasismin tunnustetaan olevan todellinen asia ja ongelma, joka on tuhottava. Tämän sanoman mukaisesti Starrin ja hänen poikaystävänsä riita päättyy siihen, että poikaystävä kertoo Starrille olevansa avoin oppimaan ja valmis kuuntelemaan mitä vain; että hän haluaa ymmärtää parhaansa mukaan ja olla osa Starrin koko elämää, ei ainoastaan yhtä sen osa-aluetta. Keskustelu oli mielestäni kaukana vastakkainasettelusta; siinä on kyse aidosta halusta olla avoin uudelle, rankalle ja traumaattisellekin tiedolle, kehittää itseään ja oppia kyseenalaistamaan vallitsevat valtarakenteet. En siis missään tapauksessa sanoisi, että The Hate U Give rakentuu vastakkainasettelun varaan; sen sijaan se on vain harvinaisen rehellinen ja siloittelematon tarina yhteiskunnasta, jossa elämme, ja valinnoista, joita teemme.

Luin kirjan alkuperäiskielellä, ja englanniksi teksti on AAVElla runsaasti maustettua puhekieltä. Tämä on tietty kontekstin kannalta itsestäänselvyys, eikä vaikeuttanut teoksen lukemista eikä varsinkaan siitä nauttimista. Olen myös lukenut, että kirjan suomennos on erinomainen, ja että AAVE sulautuu Kaijamari Sivillin käännöksessä sujuvasti osaksi suomen kieltä. Kannattaa siis kipaista kirjastoon lainaamaan tämä mestariteos jommallakummalla kielellä!

- Emma

F-pisteen pj ja Angie Thomaksen hillitön fani

Kirja-arvostelu: Miten helvetissä minusta tuli feministi ja Anna mennä – Opas hauskempaan elämään

Talvitie: kuva täältä    Meriläinen & Särmä: kuva täältä

Kuten on laajasti päivitelty, vuosi 2016 oli monella tapaa täynnä pettymyksiä ja oikeutettua vitutusta. Rohkenen kuitenkin väittää, että jotain hyvääkin tapahtui: Suomen kirjamarkkinat ilmeisesti tajusivat, että Pohjolan synkimmässäkin kolkassa saatettaisiin haluta lukea kirjoja arkipäivän feminismistä. Luin hiljattain tästä kaksi todistuskappaletta: Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY) sekä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna mennä – Opas hauskempaan elämään (S&S).

Olen tässäkin blogissa joskus peräänkuuluttanut Suomen kontekstiin asetettuja, helposti ymmärrettäviä, viihdyttäviä ja samalla opettavaisia feminismiä käsitteleviä kirjoja. Sekä Talvitien että Meriläisen ja Särmän teos sopii tähän muottiin. Talvitien kirja on kokonaan omaelämänkerralliselle materialle rakentuva kertomus siitä, miksi jokaisen meistä pitäisi olla feministi, ja mitä nimitys pääpiirteittäin sisältää. Meriläisen ja Särmän kirja taas on nimensä mukaisesti opaskirja siitä, kuinka elää feministinä mutta tuntea astetta vähemmän ärtymystä. Molemmat ovat lyhyehköjä ja kieleltään mutkattomia, joten kirjat lukaisee muutamassa tunnissa, mikä on plussaa.

En aio vertailla kirjoja tai asettaa niitä paremmuusjärjestykseen, sillä se ei olisi mielestäni tarkoituksenmukaista. Vaikka kuinka haluaisin, en valitettavasti myöskään voi ylistää varauksettomasti kumpaakaan, sillä molemmat herättivät minussa paljon ristiriitaisia tunteita. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa tunnustaa, että päädyin loppujen lopuksi tykkäämään Talvitien kirjasta aika paljon, ja tykkäämään Meriläisen ja Särmän kirjasta aika vähän. Tähän on oikeastaan kaksi syytä:

1)   Jos kirjailija positioi itsensä ja painottaa, että teksti perustuu pääosin omaan kokemukseen ja mielipiteisiin, eikä anna ymmärtää, että kaikkien pitäisi ajatella tai toimia samoin, olen yleensä enemmän ookoo sisällön kanssa kuin jos

2)   kirjailija, mahdollisesta itsensä positioinnista huolimatta, sortuu toistamiseen yleistämiseen ja erilaisten ihmisryhmien essentialisointiin, ja kokee tehtäväkseen kertoa muille, miten elämää tulee elää.

Ensimmäinen pointti toteutui mielestäni varsin mallikkaasti Talvitien kirjassa. Teos on jaettu kolmeen osaan, joista kukin käsittelee yhtä vaihetta Talvitien elämässä. Anekdoottien väleihin on mahdutettu faktaa ja pohdintaa nyky-yhteiskunnan tilasta. Vaikka kirja kertoikin yhdeksänkymmentäprosenttisesti valkoisen länsimaalaisen cisheteronaisen elämästä ja matkasta feministiksi, en harmistunut kovin paljon, sillä eipä minulle koskaan luvattu, että kirjassa olisi jotain muuta. JA KUITENKIN kirja otti säännöllisesti kantaa myös kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolisiin kysymyksiin ja viittasi runsaasti muihin feministisiin teoksiin (mm. lemppariini Sister Outsideriin). Se tuntui sanovan: ”Hei, en ole asiantuntija kaikessa, mutta siksi on näitä muita tyyppejä, joita todella kantsii myös lukea.” Kirja on yksittäisen henkilön feministinen omaelämänkerta, ja vaikkei se vaikuttanut minuun mullistavasti, viihdyin sen parissa. Lisäksi Miten helvetissä minusta tuli feministi antaa ehkä kattavamman kuvan suomalaisuudesta – hyvässä ja pahassa – kuin mikään muu lukemani kirja.

Meriläisen ja Särmän teos taas on surullisen hyvä esimerkki pointista kaksi. Kirjassa käsitellään viittä kovin perinteistä osa-aluetta, jonka kunkin alla on omat alalukunsa: ystävyys, yhteiskunta, kroppa, työ ja koti. Olen täysin toisten kuuntelun ja oppimisen puolella, ja yritän tehdä molempia mahd. paljon, mutta toisten kuuntelemiseen ja oppimiseen kuuluu mielestäni ensisijaisesti se, ettei feministi kerro toiselle, mikä on oikea tapa toimia. Tai siis, mielestäni on olemassa ohjeita, joita täytyy noudattaa ollakseen feministi, mutta niitä ovat esim. ”Ole antirasisti”, ei esim. ”Älä vietä aikaa ’Soseuttajaäitien’ tai ’Käteen kakkaajien’ kanssa”. On tietenkin oma syyni, että tuntemattomien antamien neuvojen inhostani huolimatta menin lukemaan Anna mennän – kirjan, joka jo nimensä alaotsikossa kertoo sisältävänsä ohjeita. Neuvojen ohella koin vaikeaksi tietysti myös sen, että kirja yritti opettaa minua pitämään hauskaa; minähän pidän hauskaa vain silloin ja siten kuin itse haluan, perkele. Ja joskus on mahdotonta pitää hauskaa, yleensä silloin kun lukee uutisia jotka saavat itkemään raivosta. Vihaisuus on myös olennainen osa omaa feminismiäni; jos en ole vihainen epäoikeudenmukaisuuksille, olen yleensä peloissani tai poden syyllisyyttä omista etuoikeuksistani, eikä kumpikaan jälkimmäisistä ole minulle toimivia motivaattoreita. Ajan omia ja muiden oikeuksia parhaiten pienessä nousuraivossa. Olisi siis kenties pitänyt hyväksyä, etten kuulu kirjan kohdeyleisöön, ja antaa olla.

Anna mennä alkoi jurppia minua kuitenkin eniten siksi, että vaikka kirjassa käsiteltiin usein omasta mielestäni tärkeitä asioita (vaikkapa sukupuolen moninaisuus), heti seuraava luku tai joskus jopa kappale iski metaforisella hiekkapussilla takaraivoon (vaikkapa kertomalla toisen kirjailijan cisseksistisistä ajatuksista menkoista). Kirjassa oli monia mukavia, pirteitä ja hyödyllisiä ajatuksia, mutta valitettavasti ne tuppasivat hautautumaan huonompien ajatuksien ja neuvojen alle. Yritin pitää kirjasta erittäin kovasti, mutten lopulta hyvällä tahdollakaan voinut antaa sille kovin positiivista arviota.

Olen joka tapauksessa iloinen molempien kirjojen olemassaolosta, ja toivon, että saan jatkossakin lukea suomalaista feminismikirjallisuutta. Kuten arkipäivän feminismiä käsittelevissä kirjoissa yleensä, on näidenkin kahden paras puoli niiden helppous. Hienointa on se, että kenties joku ei vielä feministiksi identifioituva löytää kyseiset teokset ja haluaa oppia lisää. Sellaista ylistän ihan armotta.

-Emma