F-pisteen puheenjohtajan kirjavuosi 2017

 Kuten tässä on ehkä muutamaan kertaan käynyt ilmi, kirjat ovat tuoreen korianterin ja a-Han Take On Me:n ohella parasta mitä tiedän. Kirjavuoteni 2017 on ollut hyvin vaihteleva; olen lukenut ennätysmäärän suomalaista kirjallisuutta; olen kuunnellut tuntikaupalla äänikirjoja; olen lukenut enemmän huonoja kirjoja kuin parina viime vuotena yhteensä, ja toisaalta myös useamman aivan henkeäsalpaavan hyvän teoksen; välillä olen lopettanut kirjojen lukemisen kuukaudeksi ja viettänyt sen sijaan aikaa nettiesseiden, tutkivan journalismin tai podcastien parissa. Onnekseni joululoma lähestyy, mikä, kuten aina aiempinakin vuosina, tarkoittaa minulle sitä, että makaan tunnista toiseen sohvalla toinen käsi konvehtirasiassa ja toinen pitelemässä mukavaa kirjaa - tavoitteeni on lukea joululomalla ainoastaan hyviä kirjoja. 

 

Nyt olen teitä varten, rakkaat F-blogin lukijat, koonnut listan kirjoista, jotka ovat tehneet minuun positiivisen vaikutuksen vuoden 2017 aikana. Mukana on reilusti kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta, faktaa ja fiktiota, lukuisia eri lajityyppejä… Jokaiselle toivottavasti jotain!

1. Tove Jansson - Reilua peliä
    

Olen koko tähänastisen elämäni ollut suuri Muumi-diggari, mutta vasta tänä kesänä sain aikaiseksi tutustua Tove Janssonin ei-muumilliseen tuotantoon. Tykkäsin siitä niin paljon, että luin kesällä kuusi Toven teosta - osa romaaneja, osa novellikokoelmia, kaikki omalla tavallaan täydellisen ihania. Ykkössuosikiksi nousi Reilua peliä; autofiktiivinen kirja kertoo Jonnan ja Marin suhteesta ja yhteiselosta, ja on täynnä arjen seikkailuja, välittämistä ja toisen hyväksymistä ja rakastamista omana itsenään. Tove on tunnelman luomisen mestari: kirjan ah-niin-tavallinen arkielämä on samalla täynnä taikaa. Tuli aika life goals -olo. Teos löytyy Turun kirjaston kokoelmista.

2. Janet Mock - Surpassing Certainty

Rakastin Janet Mockin ensimmäistä omaelämänkertaa, Redefining Realnessia, joten minun oli saatava Mockin toinen teos salamana sen ilmestyttyä - eikä kirja tuottanut pettymystä. Mock kirjoittaa elämästään, oivalluksistaan ja peloistaan kevyeen, journalistiseen sävyyn; tavalla, joka tulee hyvin, hyvin lähelle muttei kuormita ankeudellaan. Olen äärimmäisen kiitollinen, että amerikkalaisen median kentällä on Janet Mock ajamassa ihmisoikeuksia, ja jakamassa viisauttaan meille muille.

3. Johanna Sinisalo - Enkelten Verta

Kuuntelin tätä teosta äänikirjana isänpäivän jälkeisellä viikolla ja mietin, että hitto vieköön, tässä olisi ollut sellainen erinomainen #isänpäiväkirja. Dystooppiseen lähitulevaisuuteen sijoittuvassa teoksessa vuorottelee kaksi puhujaa - Orvo, hautausurakoitsija ja amatöörimehiläiskasvattaja, sekä hänen poikansa, eläinoikeusblogia pitävä Eero. En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut spefistä tai dystopiakuvauksista, mutta tämän teoksen esittelemä nykyisyys pohjaa niin vahvasti todelliseen tieteeseen ja tämän hetken kehitykseen, että lopputulos on liiankin uskottava, ja siksi sataprosenttisen vaikuttava. Ekokriittinen, toksista maskuliinisuutta oivaltavasti käsittelevä romaani on niin mykistävän erinomainen, että äänikirjan kuunteleminen sai minut itkemään useaan otteeseen. Löytyy Turun kirjaston kokoelmista.

4. Kabi Nagata - My Lesbian Experience with Loneliness

Kabi Nagatan omaelämänkerrallinen sarjakuva masennuksesta ja riittämättömyyden tunteesta on kerännyt suosiota kaveripiirissäni. Mitä tehdä, kun lukiosta on valmistunut kymmenen vuotta sitten, eikä oma elämä vain näytä kehittyvän sellaisiin suuntiin kuin itse toivoisi ja ympärillä olevat ihmiset odottavat. Yksinkertainen, selkeä piirrostyyli toimii raikkaana vastapainona äärimmäisen raskaille, vaikeille teemoille. Olen palannut tämän pariin monta kertaa ensilukemisen jälkeen, sillä Nagatan kerronta on koukuttavalla tavalla raastavan rehellistä. Yksi mangapokkari on käytännössä nopea ja helppolukuinen, mutta lukukokemus jää suorastaan vainoamaan - silleen hyvällä tavalla.

5. Koko Hubara - Ruskeat Tytöt

Koko Hubaran järisyttävän hieno henkilökohtaisten esseiden kokoelma pitäisi olla jokaisen suomalaisen lukulistalla. En ole Ruskea Tyttö, eikä tätä kirjaa ole kirjoitettu minua varten, ja nimenomaan senkin takia siihen tutustuminen oli velvollisuuteni - ja myös etuoikeuteni. En voi edes kuvitella mitä Hubaran esseiden olemassaolo merkitsee Ruskeille suomalaisille, mutta olen äärimmäisen onnellinen siitä, että tämä kirja on. Pari kuukautta kirjan lukemisen jälkeen ostin sen vielä itselleni Sammakon kirjakaupasta ja pyysin siihen nimikirjoituksen minulle tyypillisellä äärimmäisen nololla fanityttötavalla - ei sitä nyt vaan muuhun pystynyt. Löytyy Turun kirjaston kokoelmista.

6. Pat Barker - The Regeneration Trilogy

Yksi lempigenreistäni on historiallinen fiktio, siis mieluiten historiallinen queer-fiktio. Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva pasifistinen The Regeneration Trilogy on yksi parhaita tänä vuonna lukemiani teoksia. Hemmetin hyvin tehty taustatutkimus, täydellinen kirjoitustyyli ja oikeasti hyvin kirjoitettu biseksuaalinen päähenkilö (ja henkilöhahmoina esiintyvät oikeat historialliset henkilöt kuten Siegfried Sassoon ja Wilfred Owen)... Varmaan ainoa huono puoli tässä kirjassa on se, että nyt vertaan kaikkea WWI-fiktiota Regenerationiin, eikä mikään enää tunnu miltään. Löytyy yliopiston kirjaston kokoelmista.

7. Samantha Ellis - How To Be a Heroine

Kirja on kokoelma tekstejä, joissa näytelmäkirjailija Samantha Ellis lukee uudestaan lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkikirjoja ja kertoo tunteistaan liittyen kirjojen sankareihin. Analyysin kohteiksi pääsevät mm. Vihervaaran Anna, Humisevan harjun Emily ja Scarlett O’Hara. Päädyin lukemaan kirjaa, koska se sattui silmiini kirjastossa, ja samaistuin suuresti alaotsikkoon “or; what I’ve learned from reading too much”. Ellis pohtii itselleen rakkaita päähenkilöitä feministisestä näkökulmasta positiivisella, kevyellä otteella, ja vaikka hänen kanssaan olisikin välillä eri mieltä, saa kirja silti hyvälle tuulelle. Lukeminen on extrahauskaa, jos on lukenut kyseessä olevat kirjat, mutta nautin niistäkin luvuista, joissa käsiteltiin minulle toistaiseksi tuntemattomia päähenkilöitä, ja lisäksi sain runsaasti lukuvinkkejä tulevaisuuden varalle. Löytyy Turun kirjaston kokoelmista.

8. Emma Donoghue - The Lotterys Plus One

Emma Donoghue tunnetaan parhaiten hyytävästä teoksestaan Room, ja valitettavan harva sen lukenut näyttää olevan tutustunut Donoghuen muuhun tuotantoon - joka on siis 99-prosenttisesti LHBTQ-fiktiota, yleensä historiallista sellaista, ja aivan samperin hyvää. Poikkeus samperin hyvästä historiallisesta tuotannosta on vastikään ilmestynyt The Lotterys Plus One, joka on samperin hyvä nykyaikaan sijoittuva lasten/nuortenkirja. Päähenkilö on yhdeksänvuotias Sumac, jonka seitsenhenkisen ja viisilemmikkisen apilaperheen arki kokee kolauksen, kun hänen “perinteisiä arvoja” kannattava isoisänsä muuttaa perheen luo asumaan. Itkin lukiessa ehkä ämpärillisen verran - teos on koskettava, söpö ja toiveikas, ja käsittelee realistisesti todellisia ongelmia. Ensiluokkainen lastenkirja! Löytyy Turun kirjaston kokoelmista.

 

9. Roxane Gay - Hunger
 

Bad Feminist oli niin mahtava esseekokoelma, että odotin malttamattomana Roxane Gayn omaelämänkerrallista uutuutta Hunger. Huippuarvioita kerännyt teos käsittelee ruokaa, painoa ja oman arvon tuntoa typerryttävän henkilökohtaisesti. Lyhyisiin lukuihin jakautuvan teoksen lukee parissa tunnissa, jos suinkin pystyy - todellisuudessa teos on niin raskasta tavaraa, että jossain on taatusti olemassa rinnakkaistodellisuus, jossa luen tätä kirjaa edelleen. En ole koskaan aiemmin törmännyt kirjaan, joka käsittelee kokoa yhtä rehellisesti ja koskettavasti, ja vailla himppuakaan syyllistämistä. Kuten Gay itse kirjan alussa toteaa, kyseessä ei ole mikään opas hyvään elämään, jonka kannessa kirjailija poseeraa vanhoissa, liian isoiksi jääneissä vaatteissa, tai jonka sivuilta löytyy “shokeeraavat” ennen-jälkeen-kuvat. Sen sijaan kyseessä on samperin aito teos siitä sorron todellisuudesta, jossa lihava ihminen elää päivästä toiseen. Tätä kirjaa ei voi suositella tarpeeksi. Löytyy Turun kirjaston kokoelmista.

Antoisia lukuhetkiä, F-jäsenet!

Emma

-F-pisteen pj

Kirja-arvostelu: Miten helvetissä minusta tuli feministi ja Anna mennä – Opas hauskempaan elämään

Talvitie: kuva täältä    Meriläinen & Särmä: kuva täältä

Kuten on laajasti päivitelty, vuosi 2016 oli monella tapaa täynnä pettymyksiä ja oikeutettua vitutusta. Rohkenen kuitenkin väittää, että jotain hyvääkin tapahtui: Suomen kirjamarkkinat ilmeisesti tajusivat, että Pohjolan synkimmässäkin kolkassa saatettaisiin haluta lukea kirjoja arkipäivän feminismistä. Luin hiljattain tästä kaksi todistuskappaletta: Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY) sekä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna mennä – Opas hauskempaan elämään (S&S).

Olen tässäkin blogissa joskus peräänkuuluttanut Suomen kontekstiin asetettuja, helposti ymmärrettäviä, viihdyttäviä ja samalla opettavaisia feminismiä käsitteleviä kirjoja. Sekä Talvitien että Meriläisen ja Särmän teos sopii tähän muottiin. Talvitien kirja on kokonaan omaelämänkerralliselle materialle rakentuva kertomus siitä, miksi jokaisen meistä pitäisi olla feministi, ja mitä nimitys pääpiirteittäin sisältää. Meriläisen ja Särmän kirja taas on nimensä mukaisesti opaskirja siitä, kuinka elää feministinä mutta tuntea astetta vähemmän ärtymystä. Molemmat ovat lyhyehköjä ja kieleltään mutkattomia, joten kirjat lukaisee muutamassa tunnissa, mikä on plussaa.

En aio vertailla kirjoja tai asettaa niitä paremmuusjärjestykseen, sillä se ei olisi mielestäni tarkoituksenmukaista. Vaikka kuinka haluaisin, en valitettavasti myöskään voi ylistää varauksettomasti kumpaakaan, sillä molemmat herättivät minussa paljon ristiriitaisia tunteita. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa tunnustaa, että päädyin loppujen lopuksi tykkäämään Talvitien kirjasta aika paljon, ja tykkäämään Meriläisen ja Särmän kirjasta aika vähän. Tähän on oikeastaan kaksi syytä:

1)   Jos kirjailija positioi itsensä ja painottaa, että teksti perustuu pääosin omaan kokemukseen ja mielipiteisiin, eikä anna ymmärtää, että kaikkien pitäisi ajatella tai toimia samoin, olen yleensä enemmän ookoo sisällön kanssa kuin jos

2)   kirjailija, mahdollisesta itsensä positioinnista huolimatta, sortuu toistamiseen yleistämiseen ja erilaisten ihmisryhmien essentialisointiin, ja kokee tehtäväkseen kertoa muille, miten elämää tulee elää.

Ensimmäinen pointti toteutui mielestäni varsin mallikkaasti Talvitien kirjassa. Teos on jaettu kolmeen osaan, joista kukin käsittelee yhtä vaihetta Talvitien elämässä. Anekdoottien väleihin on mahdutettu faktaa ja pohdintaa nyky-yhteiskunnan tilasta. Vaikka kirja kertoikin yhdeksänkymmentäprosenttisesti valkoisen länsimaalaisen cisheteronaisen elämästä ja matkasta feministiksi, en harmistunut kovin paljon, sillä eipä minulle koskaan luvattu, että kirjassa olisi jotain muuta. JA KUITENKIN kirja otti säännöllisesti kantaa myös kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolisiin kysymyksiin ja viittasi runsaasti muihin feministisiin teoksiin (mm. lemppariini Sister Outsideriin). Se tuntui sanovan: ”Hei, en ole asiantuntija kaikessa, mutta siksi on näitä muita tyyppejä, joita todella kantsii myös lukea.” Kirja on yksittäisen henkilön feministinen omaelämänkerta, ja vaikkei se vaikuttanut minuun mullistavasti, viihdyin sen parissa. Lisäksi Miten helvetissä minusta tuli feministi antaa ehkä kattavamman kuvan suomalaisuudesta – hyvässä ja pahassa – kuin mikään muu lukemani kirja.

Meriläisen ja Särmän teos taas on surullisen hyvä esimerkki pointista kaksi. Kirjassa käsitellään viittä kovin perinteistä osa-aluetta, jonka kunkin alla on omat alalukunsa: ystävyys, yhteiskunta, kroppa, työ ja koti. Olen täysin toisten kuuntelun ja oppimisen puolella, ja yritän tehdä molempia mahd. paljon, mutta toisten kuuntelemiseen ja oppimiseen kuuluu mielestäni ensisijaisesti se, ettei feministi kerro toiselle, mikä on oikea tapa toimia. Tai siis, mielestäni on olemassa ohjeita, joita täytyy noudattaa ollakseen feministi, mutta niitä ovat esim. ”Ole antirasisti”, ei esim. ”Älä vietä aikaa ’Soseuttajaäitien’ tai ’Käteen kakkaajien’ kanssa”. On tietenkin oma syyni, että tuntemattomien antamien neuvojen inhostani huolimatta menin lukemaan Anna mennän – kirjan, joka jo nimensä alaotsikossa kertoo sisältävänsä ohjeita. Neuvojen ohella koin vaikeaksi tietysti myös sen, että kirja yritti opettaa minua pitämään hauskaa; minähän pidän hauskaa vain silloin ja siten kuin itse haluan, perkele. Ja joskus on mahdotonta pitää hauskaa, yleensä silloin kun lukee uutisia jotka saavat itkemään raivosta. Vihaisuus on myös olennainen osa omaa feminismiäni; jos en ole vihainen epäoikeudenmukaisuuksille, olen yleensä peloissani tai poden syyllisyyttä omista etuoikeuksistani, eikä kumpikaan jälkimmäisistä ole minulle toimivia motivaattoreita. Ajan omia ja muiden oikeuksia parhaiten pienessä nousuraivossa. Olisi siis kenties pitänyt hyväksyä, etten kuulu kirjan kohdeyleisöön, ja antaa olla.

Anna mennä alkoi jurppia minua kuitenkin eniten siksi, että vaikka kirjassa käsiteltiin usein omasta mielestäni tärkeitä asioita (vaikkapa sukupuolen moninaisuus), heti seuraava luku tai joskus jopa kappale iski metaforisella hiekkapussilla takaraivoon (vaikkapa kertomalla toisen kirjailijan cisseksistisistä ajatuksista menkoista). Kirjassa oli monia mukavia, pirteitä ja hyödyllisiä ajatuksia, mutta valitettavasti ne tuppasivat hautautumaan huonompien ajatuksien ja neuvojen alle. Yritin pitää kirjasta erittäin kovasti, mutten lopulta hyvällä tahdollakaan voinut antaa sille kovin positiivista arviota.

Olen joka tapauksessa iloinen molempien kirjojen olemassaolosta, ja toivon, että saan jatkossakin lukea suomalaista feminismikirjallisuutta. Kuten arkipäivän feminismiä käsittelevissä kirjoissa yleensä, on näidenkin kahden paras puoli niiden helppous. Hienointa on se, että kenties joku ei vielä feministiksi identifioituva löytää kyseiset teokset ja haluaa oppia lisää. Sellaista ylistän ihan armotta.

-Emma