Kirja-arvostelu: Miten helvetissä minusta tuli feministi ja Anna mennä – Opas hauskempaan elämään

Talvitie: kuva täältä    Meriläinen & Särmä: kuva täältä

Kuten on laajasti päivitelty, vuosi 2016 oli monella tapaa täynnä pettymyksiä ja oikeutettua vitutusta. Rohkenen kuitenkin väittää, että jotain hyvääkin tapahtui: Suomen kirjamarkkinat ilmeisesti tajusivat, että Pohjolan synkimmässäkin kolkassa saatettaisiin haluta lukea kirjoja arkipäivän feminismistä. Luin hiljattain tästä kaksi todistuskappaletta: Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY) sekä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna mennä – Opas hauskempaan elämään (S&S).

Olen tässäkin blogissa joskus peräänkuuluttanut Suomen kontekstiin asetettuja, helposti ymmärrettäviä, viihdyttäviä ja samalla opettavaisia feminismiä käsitteleviä kirjoja. Sekä Talvitien että Meriläisen ja Särmän teos sopii tähän muottiin. Talvitien kirja on kokonaan omaelämänkerralliselle materialle rakentuva kertomus siitä, miksi jokaisen meistä pitäisi olla feministi, ja mitä nimitys pääpiirteittäin sisältää. Meriläisen ja Särmän kirja taas on nimensä mukaisesti opaskirja siitä, kuinka elää feministinä mutta tuntea astetta vähemmän ärtymystä. Molemmat ovat lyhyehköjä ja kieleltään mutkattomia, joten kirjat lukaisee muutamassa tunnissa, mikä on plussaa.

En aio vertailla kirjoja tai asettaa niitä paremmuusjärjestykseen, sillä se ei olisi mielestäni tarkoituksenmukaista. Vaikka kuinka haluaisin, en valitettavasti myöskään voi ylistää varauksettomasti kumpaakaan, sillä molemmat herättivät minussa paljon ristiriitaisia tunteita. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa tunnustaa, että päädyin loppujen lopuksi tykkäämään Talvitien kirjasta aika paljon, ja tykkäämään Meriläisen ja Särmän kirjasta aika vähän. Tähän on oikeastaan kaksi syytä:

1)   Jos kirjailija positioi itsensä ja painottaa, että teksti perustuu pääosin omaan kokemukseen ja mielipiteisiin, eikä anna ymmärtää, että kaikkien pitäisi ajatella tai toimia samoin, olen yleensä enemmän ookoo sisällön kanssa kuin jos

2)   kirjailija, mahdollisesta itsensä positioinnista huolimatta, sortuu toistamiseen yleistämiseen ja erilaisten ihmisryhmien essentialisointiin, ja kokee tehtäväkseen kertoa muille, miten elämää tulee elää.

Ensimmäinen pointti toteutui mielestäni varsin mallikkaasti Talvitien kirjassa. Teos on jaettu kolmeen osaan, joista kukin käsittelee yhtä vaihetta Talvitien elämässä. Anekdoottien väleihin on mahdutettu faktaa ja pohdintaa nyky-yhteiskunnan tilasta. Vaikka kirja kertoikin yhdeksänkymmentäprosenttisesti valkoisen länsimaalaisen cisheteronaisen elämästä ja matkasta feministiksi, en harmistunut kovin paljon, sillä eipä minulle koskaan luvattu, että kirjassa olisi jotain muuta. JA KUITENKIN kirja otti säännöllisesti kantaa myös kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolisiin kysymyksiin ja viittasi runsaasti muihin feministisiin teoksiin (mm. lemppariini Sister Outsideriin). Se tuntui sanovan: ”Hei, en ole asiantuntija kaikessa, mutta siksi on näitä muita tyyppejä, joita todella kantsii myös lukea.” Kirja on yksittäisen henkilön feministinen omaelämänkerta, ja vaikkei se vaikuttanut minuun mullistavasti, viihdyin sen parissa. Lisäksi Miten helvetissä minusta tuli feministi antaa ehkä kattavamman kuvan suomalaisuudesta – hyvässä ja pahassa – kuin mikään muu lukemani kirja.

Meriläisen ja Särmän teos taas on surullisen hyvä esimerkki pointista kaksi. Kirjassa käsitellään viittä kovin perinteistä osa-aluetta, jonka kunkin alla on omat alalukunsa: ystävyys, yhteiskunta, kroppa, työ ja koti. Olen täysin toisten kuuntelun ja oppimisen puolella, ja yritän tehdä molempia mahd. paljon, mutta toisten kuuntelemiseen ja oppimiseen kuuluu mielestäni ensisijaisesti se, ettei feministi kerro toiselle, mikä on oikea tapa toimia. Tai siis, mielestäni on olemassa ohjeita, joita täytyy noudattaa ollakseen feministi, mutta niitä ovat esim. ”Ole antirasisti”, ei esim. ”Älä vietä aikaa ’Soseuttajaäitien’ tai ’Käteen kakkaajien’ kanssa”. On tietenkin oma syyni, että tuntemattomien antamien neuvojen inhostani huolimatta menin lukemaan Anna mennän – kirjan, joka jo nimensä alaotsikossa kertoo sisältävänsä ohjeita. Neuvojen ohella koin vaikeaksi tietysti myös sen, että kirja yritti opettaa minua pitämään hauskaa; minähän pidän hauskaa vain silloin ja siten kuin itse haluan, perkele. Ja joskus on mahdotonta pitää hauskaa, yleensä silloin kun lukee uutisia jotka saavat itkemään raivosta. Vihaisuus on myös olennainen osa omaa feminismiäni; jos en ole vihainen epäoikeudenmukaisuuksille, olen yleensä peloissani tai poden syyllisyyttä omista etuoikeuksistani, eikä kumpikaan jälkimmäisistä ole minulle toimivia motivaattoreita. Ajan omia ja muiden oikeuksia parhaiten pienessä nousuraivossa. Olisi siis kenties pitänyt hyväksyä, etten kuulu kirjan kohdeyleisöön, ja antaa olla.

Anna mennä alkoi jurppia minua kuitenkin eniten siksi, että vaikka kirjassa käsiteltiin usein omasta mielestäni tärkeitä asioita (vaikkapa sukupuolen moninaisuus), heti seuraava luku tai joskus jopa kappale iski metaforisella hiekkapussilla takaraivoon (vaikkapa kertomalla toisen kirjailijan cisseksistisistä ajatuksista menkoista). Kirjassa oli monia mukavia, pirteitä ja hyödyllisiä ajatuksia, mutta valitettavasti ne tuppasivat hautautumaan huonompien ajatuksien ja neuvojen alle. Yritin pitää kirjasta erittäin kovasti, mutten lopulta hyvällä tahdollakaan voinut antaa sille kovin positiivista arviota.

Olen joka tapauksessa iloinen molempien kirjojen olemassaolosta, ja toivon, että saan jatkossakin lukea suomalaista feminismikirjallisuutta. Kuten arkipäivän feminismiä käsittelevissä kirjoissa yleensä, on näidenkin kahden paras puoli niiden helppous. Hienointa on se, että kenties joku ei vielä feministiksi identifioituva löytää kyseiset teokset ja haluaa oppia lisää. Sellaista ylistän ihan armotta.

-Emma