F-pisteen aktiiveja palkittiin vuosijuhlilla

Turun yliopiston ylioppilaskunta vietti viime viikonloppuna 90-vuotisjuhliaan. Juhlallisuudet alkoivat perjantaina Porthanin päivän lippukulkueella, jonka jälkeen kokoonnuttiin yliopiston päärakennuksen aulaan edustajiston juhlakokoukseen. Juhlakokouksessa palkittiin ylioppilaskunnan jäseniä ja muita ylioppilasliikkeelle tärkeitä henkilöitä ansiomerkeillä. Palkittujen joukossa olivat myös kuntanauhan saaneet F-pisteen Nea Alasaari ja Ulla Lehtonen sekä kuntamerkin saanut Janica Rantanen.

Kuntanauha on tunnustus, jonka ansiolautakunta voi harkintansa mukaan antaa ylioppilaskunnan jäsenille sekä myös ylioppilaskuntaan kuulumattomille henkilöille, jotka aktiivisesti ovat osallistuneet ylioppilaskunnan toimintaan tai muuten ovat lähellä ylioppilaskuntaa. Ylioppilaskunnan nauhaan kiinnitettävä siipisoihtuaiheinen kuntamerkki taas voidaan antaa tunnustuksena ylioppilaskunnan tai sen alayhdistyksen toimintaan aktiivisesti osallistuneelle henkilölle. Ansiolautakunta voi kuulla alayhdistyksiä kuntamerkkejä myönnettäessä. Kuntamerkkejä jaetaan vuosittain enintään kuusitoista kappaletta.

Juhlakokous oli siitä historiallinen, että TYYn edustajisto päätti yksimielisellä päätöksellään kutsua eläkkeelle jääneen rehtori Keijo Virtasen ylioppilaskunnan kunniajäseneksi hänen tekemänsä mittavan ja opiskelijamyönteisen akateemisen uransa kunniaksi ja kiitokseksi. Kunniajäseniä on kutsuttu ennen Virtasta viisi, joista viimeisin akateemikko Olavi Granö kutsuttiin tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Muita kunniajäseniä ovat J.R. Danielson-Kalmari (1923), A.H. Virkkunen (1924), V.A. Koskenniemi (1928) ja Urpo Siirala (1954).

TYYn juhlallisuudet jatkuivat perjantaina alumni-illan merkeissä ja lauantaina coctailtilaisuudella sekä pääjuhlalla Turun VPK-talolla. Coctailtilaisuudessa F-piste piti yhdessä kotimaisen kirjallisuuden ainejärjetön Muusa ry:n kanssa TYYlle onnittelupuheen, jossa nostettiin esiin tasa-arvokysymyksiä. Lahjaksi annettiin Naisenergiaa päätöksentekoon. Kyseessä on globaalilahja, jonka ansiosta YK:n tasa-arvojärjestö UN Women voi tukea naisten osallistumista päätöksentekoon, jolloin kaikkien väestöryhmien tarpeet tulevat huomioiduiksi. Tuella voidaan järjestää koulutusta, jossa naiset oppivat johtajuustaitoja ja asioihin vaikuttamista sekä saattaa yhteen kylien asukkaita ja päätöksentekijöitä naisten tarpeiden viemiseksi eteenpäin.

F-pisteen väistyvä puheenjohtajisto, Janica Rantanen ja Mirjami Asikainen, edustivat F-pistettä VPK-talolla pidetyssä iltajuhlassa sekä viisillä eri jatkoilla. ;)

Kuvassa F-pisteen aktiivit Ulla Lehtonen ja Nea Alasaari vastaanottamassa kuntanauhojaan. Etualalla illan juhlapuhuja Turun Ylioppilaskyläsäätiön toimitusjohtaja Mikko Sedig (vas.) ja TYYn uusi kunniajäsen rehtori Keijo Virtanen.

Kenelle vessat kuuluvat?

Maanantaiaamuna F-pisteen hallitus jalkaantui ryhmissä yliopistolle teippirullat taskuissaan ja peitti kaikkien löytämiensä vessojen ovista nais- ja mieshahmot. Parin tunnin aikana käytiin läpi noin kaksikymmentä yliopiston rakennusta. Muutaman kyltin peittäminen vaati lähes katonrajaan kiipeämistä ja akrobaattista parityöskentelyä. Yllätyimme iloisesti Rosetta II:n ja Historicumin vessakopeista, joiden ovista ei löytynyt mies- ja naishahmoja vaan pelkkä wc-sana. Jusleniassa taas vessojen sukupuolittuneisuutta oli alleviivattu niin monella mies- ja naiskuvalla varustetulla kyltillä ja lapulla, että kysymysmerkkejä päälle liimatessa alkoi jo melkein naurattaa. Näinkö vahvasti vessojen sukupuolittuneisuutta pitää alleviivata?

Tempaus oli F-pisteen vastaus TYY:n saavutettavuustyöryhmän alayhdistyksille asettamaan haasteeseen tehdä sukupuoliteko. F-piste näki haasteen mahdollisuutena tehdä jotain, mikä näkyisi laajemmin koko yliopistolla. Tarkoituksenamme oli saada vessojen käyttäjät pysähtymään vessojen ovelle ja ymmärtämään, että vessan valitseminen ei ole kaikille itsestään selvää. Tarkoitus oli herätellä ihmisiä miettimään tilojen sukupuolittuneisuutta ja tuoda esille vessojen kahtijaon aiheuttamia ongelmia. Cis-sukupuoliset* harvoin näkevät, että vessojen käyttö ei ole yksiselitteistä sukupuolen kahtiajaon ulkopuolella eläville ihmisille, kun jokainen yksittäinenkin vessakoppi on leimattu miehille tai naisille kuuluvaksi. Inva-vessan valitsemistakaan ei aina katsota hyvällä.

Tempaus onnistui loistavasti, sillä herätimme paljon keskustelua niin Facebookin statuksissa kuin yliopiston kahvihuoneissakin. Ylitimme myös uutiskynnyksen ja saimme antaa kommentteja Tylkkärille ja Turun Sanomille. Sähköpostilla saimme positiivista palautetta, Facebookissa taas uskallettiin kommentoida negatiivisestikin. Aika monesta vessasta oli jo keskiviikkoon meneessä revitty sekä kysymysmerkit että tempauksesta kertovat infolaput alas. Minulle yllätyksenä tuli se, että negatiivista palautetta saimme erityisesti naisopiskelijoilta. Suosittuja argumentteja olivat miesten sotkuisuus sekä yhteisvessojen vaarallisuus.

Sotkuisten miesten käyttäminen argumenttina sukupuolitettujen vessojen puolesta on ärsyttävän stereotypinen ja perustuu lähinnä ennakkoluuloihin. Ihan kuin ei olisi olemassa naisia, jotka sotkevat vessoja, tai siistejä miehiä, joita myös haittaa käyttää likaisia vessoja. Siisteyden perusteella minä en olisi avoimien vessojen viikon aikana pystynyt kertaakaan sanomaan oliko kyseessä naisten vai miesten vessa. Toinen argumentti taas kertoo mielestäni enemmän yliopiston yleisestä turvallisuudesta, jos naisten täytyy pelätä sitä, että miehet ovat samassa vessassa. Tätä ongelmaa ei ratkaista sukupuolitetuilla vessoilla, vaan silloin pitäisi pohtia sitä, miksi joku kokee yliopiston turvattomana paikkana.

Avoimien vessojen viikko oli myös F-pisteen vuoden 2012 hallituksen viimeinen näyttävä teko. Keskiviikkona 7.11 F-piste sai uuden hallituksen, joka toivottavasti järjestää tulevaisuudessakin tempauksia, jotka herättelevät yliopistoa pohtimaan sisäistä tasa-arvoaan ja sitä, ettei sukupuolten tasa-arvossa ole kysymys vain miehistä ja naisista.

Nea Alasaari

Kuvat: Kia Andell

*Cis-sukupuolinen=Mies tai nainen, joka ei koe itseään transihmiseksi, ei ole intersukupuolinen ja ilmaisee sukupuoltaan pääosin omalle synnynnäiselle sukupuolelleen ominaisesti. (http://www.seta.fi/index.php?k=17509)

Kohti 6+6+6-mallia?

Gradussani loin katsauksen suomalaisten ja ruotsalaisten isien vapaista käytyjen keskustelujen keskeisiin diskursseihin 1970-luvulta 2000-luvulle. Pitkällä aikavälillä esiintyneiden diskurssien analysoiminen sai minut pohtimaan tulevaa. Työni edetessä pohdin diskurssien ja lainsäädännön kaksoisvaikutusta sekä 6+6+6-mallin tarjoamia ratkaisuehdotuksia. 6+6+6-malli on suomalaisten tutkijoiden Johanna Lammi-Taskulan ja Minna Salmen kehittämä vanhempainvapaan jakamisen malli, joka kiintiöi kuusi kuukautta vanhempainvapaata isälle ja kuusi kuukautta äidille. Isän ja äidin kiintiöitä ei voi siirtää toiselle vanhemmista. Jäljelle jäävät kuusi kuukautta ovat vapaasti jaettavissa vanhempien kesken. 6+6+6-malli perustuu Islannissa käytössä olevaan vastaavaan 3+3+3-malliin.

6+6+6-malli vastaa erinomaisesti keskusteluaineistossani esiin nousseisiin keskeisiin ongelmiin, se turvaa samanaikaisesti naisten tasa-arvon työelämässä ja miesten tasa-arvon kodin piirissä sekä lapsen oikeuden molempiin vanhempiinsa. Malli mahdollistaa sukupuolittuneen vanhemmuuden rakenteiden kyseenalaistamisen. Sekä suomalaisessa että ruotsalaisessa keskustelussa puolueet ovat asettuneet laajasti tukemaan isä-lapsisuhde-diskurssia. 6+6+6-malli nostaisi tämän diskurssin käytännön tasolle ja antaisi aiempaa paremmat mahdollisuudet isä-lapsisuhteen luomiseen. Mallin käyttöönotto varmistaisi, että isän ja lapsen väliseen suhteen tukeminen ei jäisi pelkäksi sanahelinäksi vaan isille ja lapsille annettaisiin todellinen mahdollisuus yhteiseen aikaan.

Samalla tarjoutuisi myös mahdollisuus luopua diskurssista, joka alleviivaa äitiä lapsen edun turvaajana. Mallin käyttöönotto horjuttaisi äidinhoivan diskurssia sekä tekisi biologiaan ja luonnollisuuteen vetoamisesta hankalampaa, sillä malli nostaa isän tasaveroiseksi hoivaajaksi äidin rinnalle. Mallin käyttöönotto antaisi enemmän liikkumatilaa niin äideille kuin isille. Isien elinpiiri laajenisi kodin ja lapsien suuntaan itsenäisen hoivavastuun myötä. Samalla äidit vapautuisivat asemastaan isän ja lapsen suhteen takaajina.

Miesten vanhemmuuden näkymättömyys mainitaan aineistossani usein sekä naisten työelämässä kohtaaman syrjinnän syyksi että miesten vanhempainvapaiden käytön esteeksi. 6+6+6-malli laajentaisi naisiin kohdistuvan lastenhoitoriskin koskemaan myös miehiä ja antaisi miehille tukea vanhempainvapaiden pitämiseen työnantajien ja työkavereiden syrjintää vastaan. Lisäksi mallin käyttöönotto katkaisisi noidankehän, jossa naiset jäävät vanhempainvapaalle, koska heillä on huonommat palkka- ja työehdot, mikä taas johtuu siitä, että heidän oletetaan pitävän vanhempainvapaata. 6+6+6-malli myös tasaisi vanhempainvapaiden kustannusten epätasaista jakoa mies- ja naisvaltaisten alojen kesken, joka on suomalaiselle järjestelmälle tyypillinen ongelma. Mallin käyttöönotto tasa-arvoistaisi sekä naisten asemaa työelämässä että miesten asemaa kodin- ja lastenhoitajina.

Isien vapaiden vastustajat vetoavat usein valinnanvapauteen vastustaessaan isien vapaiden kiintiöimistä. Tuolloin ei oteta kuitenkaan huomioon, että vanhempainvapaasta tulee välttämättömyys äidille, jos isä valitsee vapaan käyttämättä jättämisen. 6+6+6-malli tasaisi vanhempien mahdollisuuksia myös valinnanvapauden suhteen. Mallissa lähtökohdat ovat tasapuoliset, sillä molemmilla vanhemmilla on kuuden kuukauden vapaakiintiö, jonka käyttämättä jättäminen lyhentää vapaan kokonaiskestoa. Valinnanvapautta edustaa myös jäljelle jäävä kuuden kuukauden vapaasti jaettavissa oleva jakso.

Ruotsin esimerkki todistaa, että diskursiivisella tasolla tapahtuneet muutokset eivät ole johtaneet odotettuihin lopputuloksiin. Pitkään voimassa olleesta vanhempainvapaalainsäädännöstä ja voimakkaasta tasa-arvodiskurssista huolimatta ruotsalaiset isät pitävät suhteellisen vähän, vain noin 20%, vanhempainvapaasta. Parhaat kokemukset miesten vanhempainvapaiden käytöstä onkin saatu Islannista, jossa on ollut vuodesta 2003 lähtien käytössä 3+3+3-malli. Voimakas sitoutuminen tasa-arvodiskurssiin ja pitkään voimassa ollut lainsäädäntö eivät siis riitä vaan tarvitaan myös riittävän pitkä isälle kiintiöity osuus.

Ruotsin esimerkki osoittaa diskurssien ja lainsäädännön kaksoisvaikutuksen. Vaikka suomalaisessa keskustelussa luovuttaisiin äidinhoivaa korostavasta diskurssista, vanhemmuuden tasaisempi jakautuminen edellyttää myös lainsäädännöllisiä toimenpiteitä. Diskurssit vaikuttavat lainsäädännön kehitykseen, mutta lainsäädännöllä on myös suuri merkitys diskurssien muotoutumiseen. Isäkiintiön pidentäminen on lainsäädännöllinen keino, jonka avulla voidaan muokata vallitsevia diskursseja ja niiden kautta asenteita ja arvoja. 6+6+6-malliin sisältyvä kuuden kuukauden isäkiintiö haastaisi vanhemmuuteen liittyviä sukupuolittuneita käytäntöjä ja osoittaisi todellista sitoutumista vanhemmuuden tasaisemman jaon aikaansaamiseksi.

Ulla Lehtonen

Lemmikkikaupan tytöt

Vaikka olen aina pitänyt Anja Snellmanin kirjoista, en jostain syystä ollut lukenut vuonna 2007 ilmestynyttä romaania Lemmikkikaupan tytöt. Noin viikko sitten tyttöystäväni kuitenkin löysi kyseisen teoksen parilla eurolla kirpparilta ja aloin selailla sitä. Kirjan nimen tai takakannen tekstin perusteella en olisi ikinä arvannut, että kirja kertoo prostituutiosta, pedofiliasta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja muista feministejä kiinnostavista aiheista. En myöskään olisi uskonut vaikuttuvani teoksesta niinkin paljon, että ensimmäisen sivun luettuani en maltaisi enää laskea kirjaa käsistäni. 

"Kaikissa Euroopan maissa on pornomalleina ja peep-show-tähtinä myös 5 - 6-vuotiaita lapsia. Thaimaassa katoaa vuosittain kymmeniä tuhansia  tyttölapsia. Yksin Manilassa on yli viisi tuhatta lapsiprostituoitua joista kaksi kolmasosaa poikia." (Lemmikkikaupan tytöt 2007, 314)

Lemmikkikaupan tytöt on ennen kaikkea tarina ihan tavallisista teini-ikäisistä tytöistä, Lindasta ja Jasminista. Tytöistä, jotka ovat kokeilunhaluisia mutta samalla myös tietämättömiä. Romaanissa seksistä puhuminen ja "viattomien" poseerauskuvien laittaminen nettiin lähtee kuitenkin käsistä, kun alaikäisistä nuorista kiinnostuneet parittajat löytävät tiensä tyttöjen jäljille ja houkuttelevat heidät palkkalistoilleen.

Työhön liittyvä näennäinen vapaaehtoisuus katoaa, kun Kastajaksi itseään kutsuva mies ihastuu Jasminiin ja sieppaa tytön mukaansa. Pian myös Linda löytyy kuolleena vanhan tehdashallin läheisyydestä ja varsinainen tarina voi alkaa. Vähitellen lukijalle selviää, kuka Kastaja on, miten tilanteeseen on päädytty ja mitä mieltä Jasmin itse on tapahtumista.

Voimakkaita tunteita herättävästä tarinasta huolimatta mielestäni romaanista erityisen mielenkiintoisen tekee kuitenkin kerronta. Tapahtumat esitetään kolmen eri henkilön näkökulmasta: Jasminin, hänen äitinsä ja paremman elämän toivossa Suomeen tulleen Randin, joka on ymmärtämättään lähtenyt mukaan veljensä bisneksiin. Syyllisiä etsitään, mutta siitä huolimatta kaikkitietävä kertoja ei juurikaan kommentoi tapahtumia. Tuomion langettaminen jää lukijan tehtäväksi kertojan esittäessä sellaisia lisäkysymyksiä kuin: Ajattelisimmeko me edelleen samoin Kastajasta, jos saisimme tietää, että hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä kuolivat laivaonnettomuudessa kauan sitten? Jos meille kerrottaisiin, että hän eli äitinsä kanssa kahden ja että äiti pahoinpiteli häntä julmasti ja sitoi välillä päiväkausiksi kiinni vinttihuoneen pylvässänkyyn ilman ruokaa ja juomaa?

Syyllisen etsimisen sijaan kertoja kysyy, kuka on uhri. Romaanin loppuun on koottu eräänlainen prostituoitujen historia, jonka avulla lukija johdatetaan menneisyyden tapahtumista nykypäivään ja samalla myös fiktiosta todellisuuteen. Kertoja toteaa valkoisen orjakaupan päättyneen vuonna 1904, mutta naisihmiskaupan kasvaneen 2000-luvulla siitä huolimatta suurempiin lukemiin kuin koskaan ennen. Globalisaation kerrotaan olleen siunaus tämän päivän prostituutiolle, ihmiskaupalle ja seksikolonialismille. Nyt jokaiselle löytyy jotakin. 

Jotta totuus ei pääsisi unohtumaan, romaani päättyy kysymykseen, joka jää varmasti askarruttamaan lukijoita. Tähän samaiseen kysymykseen minäkin tahdon päättää tämänkertaisen blogini:

Mitä "jos kaikilla maailman vangituilla, kaapatuilla, seksibisnekseen houkutelluilla tytöillä olisi itsessään jokin kauhistuttava  bakteeri, virus, tauti jonka he tartuttaisivat hyväksikäyttäjiinsä, jokin miasma joka aiheuttaisi kasvojen sinistymisen, silmien ulospullistumisen ja hiustenlähdön? Miltä maailma näyttäisi huomenna?" (LT 2007, 315)

- Jael Tuominen - 

Transpolitiikkaa kansallisella ja kunnallisella tasolla

Sukupuolivähemmistöjen oikeuksista käydään meillä varsin vähän julkista keskustelua. Pertti Perussuomalainenkin tietää, vaikkei välttämättä hyväksy, että homot haluavat mennä keskenään naimisiin ja adoptoida lapsia. Sen sijaan monelle vähemmistöasioita hieman enemmänkin tuntevalle tulee yllätyksenä, että meillä on lakipykälä, joka vaatii sukupuoltaan korjaavaa olemaan lisääntymiskyvytön, mikäli tämä haluaa sukupuolikokemukselleen juridisen vahvistuksen.

Erinäiset tahot ovat vaatineet, pyytäneet, kehottaneet ja anelleet Suomea korjaamaan tämän pakkosterilisaatiopykälän ja muita translainsäädännön epäkohtia. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson on vakuutellut, että lainuudistuksen tarvetta pohtimaan asetetaan työryhmä. Sosiaali- ja terveysministeriöstä kuitenkin ilmoitettiin viikko sitten, ettei työhön ainakaan toistaiseksi olla ryhtymässä, sillä ministeriöllä on muuta puuhaa.

Aprillia, eivät vähemmistöjen ihmisoikeudet olekaan tärkeitä.

Lauantaina 20.10. vaaditaan translain uudistamista ja pakkosterilisaation lopettamista Helsingin Asema-aukiolla pidettävässä mielenosoituksessa. Suutuin STM:n Sillanaukeen kohdunpoisto-oikeuslöpinöistä ja kiukusta kihistessäni päädyin järjestämään tapahtumaa hieman harkitsemattomasti ja osittain esimerkiksi kuntavaalikampanjani kustannuksella.

Transasiat ovat kuitenkin myös tärkeä osa kampanjaani. Sukupuolivähemmistöjen oikeuksien huomiointi kuntatason päätöksenteossa on olematonta. Kuitenkin näillä päätöksillä vaikutetaan todella monin tavoin transihmisten arkeen: Voinko käyttää kaupungin uimahalleja? Joudunko selittelemään "väärää" hetun loppuosaa työvoimatoimistossa? Uskallanko vaatia opettajia käyttämään uutta nimeäni koulussa? Voinko tulla kaapista, jos olen kaupungilla töissä?

Näistä ja lukemattomista muista kysymyksistä muodostuu rakenteellinen epävarmuus, joka tekee elämästä kategorisesti enemmän tai vähemmän raskasta. On ymmärrettävää, ettei näitä juttuja tule ajatelleeksi, elleivät ne kosketa omaa elämää edes jollain tavalla. Olen Vasemmistoliiton ehdokkaana Turun kaupunginvaltuustoon pitääkseni sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolia päätöksenteossa. Kukas kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse?

Äänestä vähemmistövaikuttaja valtuustoon, kirjoita lippuun numero 317!

Mielenosoituksen FB-sivut: https://www.facebook.com/events/188090551327119/
Oma poliitikkoprofiilini: https://www.facebook.com/SadeKondelin

Sade Kondelin

Virkkuukoukulla on asiaa

Joskus vain toivoo, että olisi olemassa feministinen rippituoli. Kun jatkuvasti yllättää itsensä uusintamasta jotain, mitä feministinä vastustaa. Usein tällainen johtuu pelosta tai mukavuudenhalusta; vastavirtaan kauhomisen kustannukset olisivat liian kovat. Joskus taas suusta loikkaa rupisia sammakoita, joita ei voi puolustella.

”Mitäs liikkui siellä yksin pimeässä, sellaisissa kuteissa?” oli välitön kommenttini kuultuani tarinan miehestä, joka oli joutunut yllättävän väkivallan kohteeksi kuljettuaan yöaikaan puvuntakissa pahamaineisella alueella. Kommentti on huolestuttavan läheistä sukua sille, mistä maailmanlaajuiseksi kasvanut Slutwalk-liike sai alkusysäyksensä. Vaikka uhri oli tällä kertaa mies eikä teko ollut luonteeltaan seksuaalinen, on idea varsin sama: väkivallan uhrista tehdään sen aiheuttaja. 

Turussa Slutwalk on nyt catwalk ja Lutkalokakuu on edennyt järjestetyn ohjelman osalta miltei loppuunsa. Ohjelmaan on kuulunut muun muassa feminististä itsepuolustusta, lukupiiriä ja työpajoja. F-piste osallistui tiistaina Köysiratagallerialla pidettyyn neulegraffitityöpajaan. Pajassa neulottiin söpöjä kuvia, vihaisia viestejä, jopa vaaliehdokasnumeroita, jotka tänään vapautetaan kaupunkitilaan. Virkkuukoukkujen ja sukkapuikkojen sauhutessa eräs osallistujista heitti ilmaan pohdinnan: voiko neulegraffiteilla oikeasti vaikuttaa?

Kysymys jäi mietityttämään. Lutkaliikkeessä on nähdäkseni kyse enemmästä kuin joidenkin ”niiden” vastustamisesta. Tällöin ei toimita yksittäistä typeriä puhuvaa poliisia tai edes yksittäisiä raiskaajia vastaan, vaan liike tekee näkyväksi sitä kulttuurista ilmapiiriä, jonka mukaan tiettyjen ehtojen täyttyessä on ihan okei raiskata. Tällainen ajattelu on juurtunut syvälle, ja lienee usein tiedostamatonta. 

Erityisen pelottavaa on löytää kyseinen aivopaska omasta päästään. Feminismi auttaa tiedostamaan tällaiset ajatukset, muttei tarjoa niihin pikaparannusta. Feminismi ei tee immuuniksi. Ei ole osoitettavissa selvärajaista ryhmää, pahoja ja fasistisia ”niitä”, erotuksena moderneihin ja tiedostaviin ”meihin”. On pinnan alla kytevä asenne, joka on mätä. Ja välillä pintaan ponnahtaessaan se aiheuttaa shokin. Hyvä niin, koska shokki saa liikkeelle. Shokista kumpuaa Slutwalkin kaltaisia liikkeitä, jotka näkyvät ympäristössämme, halusimme tai emme. Ne pakottavat itse kunkin pohtimaan sitä, mistä yleensä ei puhuta. 

Voiko neulegraffiteilla siis vaikuttaa? Luultavasti voi, sillä näkyessään julkisessa tilassa ne osaltaan haastavat meidät pohtimaan myös omia asenteitamme sekä tapoja, joilla osallistumme raiskauskulttuurin uusintamiseen. Arvotammeko väkivallantekoja uhrin sukupuolen perusteella? Kenties kyseenalaistamme uhrin kompetenssia tulkita tilannetta, ikään kuin kyseessä olisi jokin mielipide-ero? Tai joutuessamme itse seksuaalisen väkivallan uhreiksi syytämme itseämme ja vaikenemme.

Seksuaalinen väkivalta on sitä paitsi terminä siinä mielessä harhaanjohtava, että se kytkee jollain tavalla seksin väkivallantekoon. En väitä, etteikö raiskaus olisi seksuaalista väkivaltaa. Mutta tämän ei tulisi kätkeä alleen, mitä se on paljaimmillaan: VÄKIVALTAA. 

Seksi ei ole väkivaltaa. Väkivalta ei ole seksiä.

Kia Andell

Tänään klo 17 alkaen: Narttunaamiaiset. Slutwalk on nyt catwalk! -näyttelyn kollektiivinen purku, pajoissa tehtyjen mielenosoituskylttien ja neulegraffitin vapauttaminen ulos kaupunkitilaan. Köysiratagalleria (Linnankatu 56).

Sokeria ja sammakoita

Mistä on pienet tytöt tehty, mistä on pienet tytöt tehty?

Sokerista kukkasista inkivääristä kanelista;

Niistä on pienet tytöt tehty !

Mistä on pienet pojat tehty, mistä on pienet pojat tehty?

Etanoista sammakoista koiranhännän tupsukoista

Niistä on pienet pojat tehty !

Tytöt ovat siis kauniita ja herkkiä kukkasia, sokerisen makeita, vaiko kenties pikkuisia kiteitä? Vähintäänkin valkoisen puhtoisia ja viattomia. Hitusen mausteisia, ehkä inkiväärin kirpeitä pahalle päälle sattuessaan? Miesten onneksi viimeiseksi mauksi kanelin leppoisia, syötävän herkullisia pipareita.

Mutta entäs pojat! Ajatuksiltaan hitaita etanoita, limaisia sammakoita, ääneltäänkin kurnuttavia. Sentään urheilullisia, hyviä loikkimaan. Karvaisiakin pojista tulee. Vai lieneekö viittaus koiranhäntien tupsukoihin esimerkki pojan nopeudesta ja tehokkuudesta eläinten kiusaamisessa?

Karoliina Vitikainen