Abortti-iltamat

F-piste järjesti eilen Q Unionin kanssa kriittiset abortti-iltamat. Puhuimme omista mielipiteistämme ja aborttikeskustelun nykyisistä sävyistä Suomessa.

1970-luvulla tuli Suomessa lain mukaan mahdolliseksi saada abortti sosiaalisin perustein ja valtaosa aborteista tapahtuukin näistä syistä. Aborttia ei edelleenkään saa vapaasti vaan sitä on anottava, eikä naisen oma tahto riitä perusteluksi abortin saamiselle. Sosiaalisen syyn joutuu todistamaan ja tilanteesta riippuen lupa tarvitaan yhdeltä tai kahdelta lääkäriltä. Rikotaanko tässä naisten itsemääräämisoikeutta?

Abortin vastustajat keskittyvät puolustamaan syntymätöntä elämää, koska heille tsygootti on jo olemassa oleva ihminen. He kutsuvat sikiötä usein lapseksi tai ihmiseksi ja puhuvat puolustuskyvyttömän, viattoman ihmisen hengen riistämisestä. Näillä keinoilla he saavat abortin sallivat tahot kuulostamaan vauvoja tappavilta monstereilta. Samaan päämäärään voidaan pyrkiä myös traagisilla tositarinoilla ja kuvilla abortoiduista sikiöistä. Kuvien näyttämiseen liittyy ajatus, että viimeistään niiden näkeminen herättää uinuvan moraalin ihmisten sisällä. Syntymättömän elämän puolustamista vastaan nousee kysymys lapsen oikeudesta syntyä toivottuna. Jos abortti kiellettäisiin, syntyisi suuret määrät vauvoja, joita vanhemmat eivät haluaisi pitää. Olisiko mitenkään mahdollista löytää kaikille rakastava ja huolehtiva koti, jossa lapsen olisi hyvä kasvaa?

Abortin kieltämistä ajavat unohtavat usein naisten oikeudet. Naisella tulee olla oikeus omaan ruumiiseensa ja oikeus päättää, mitä sille tapahtuu. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, jos toinen vanhempi on eri mieltä siitä, tulisiko abortti tehdä vai ei. Miesten oikeuksia on tärkeä pohtia, mutta naisen oikeutta ruumiiseensa ne eivät voi kumota. Tulisiko miehellä kuitenkin olla esimerkiksi oikeus kieltäytyä isyyden tunnustamisesta ja elatusvelvollisuudesta?

Teimme myös huomion, että abortin vastustajat ovat oppineet olemaan nostamatta uskontoa perusteluksi mielipiteelleen. Sen sijaan, että he puhuisivat siitä, mihin uskonto velvoittaa, puhutaankin moraalisesta velvoitteesta. Näin tehtäessä sanoma kuulostaa koskevan kaikkia eikä vain tietyn uskontokunnan edustajia.

Abortin tehneiden omat kokemukset on alettu huomioida verrattain myöhään. Kokemusten tarkastelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta huomattaisiin, miten yksilölliset sen vaikutukset ovat ja ettei ole mitään kaikille naisille yhteistä aborttikokemusta. Naisten asema on hankala siksikin, että turhan usein tarjolla on pelkkä syyllisen positio. Abortin tehneitä saatetaan syyllistää ikään kuin päätös ei olisi ollut heistä vaikea jo valmiiksi. Myös henkisen tuen tarpeen suuruuteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota.

Keskustelussamme heräsi huoli myös ”Yksi meistä” – kansalaisaloitetta kohtaan. Siinä vaaditaan terveydenhuoltohenkilökunnalle oikeutta kieltäytyä abortin tekemisestä vakaumuksensa perusteella. Ensimmäiseksi ongelmaksi nousee vakaumuksen määrittely. Koskisiko se vain joidenkin tiettyjen uskonnollisten yhteisöjen jäseniä? Mikäli kansalaisaloite menisi läpi, olisi vaarana, että jotkut terveydenhuollon asiakkaat eivät saisi asiallista hoitoa tai hoitoa ylipäätään. Lisäksi meitä mietitytti se, miksi on hakeutunut alalle, johon kuuluvia työtehtäviä ei halua suorittaa ja se, mistä kaikista muista operaatioista voitaisiin vakaumuksen nojalla myöhemmin haluta kieltäytyä.

 

Julia Valli

Vuoden 2015 hallitus

Olen ollut kolme vuotta osa F-pisteen hallitusta. Ensimmäisen vuoden toimin kulttuuri- ja tapahtumavastaavana, toisen ja kolmannen puheenjohtajana. F-pisteen kautta olen myös löytänyt uusia ystäviä, osallistunut moniin mielenkiintoisiin enemmän tai vähemmän feministisiin keskusteluihin ja saanut oman alan työkokemusta. Jos voisin kuitenkin parantaa vielä jotakin F-pisteessä, toivoisin hallitukseen lisää toimijoita ja jäsenistöä mukaan päätöksentekoon.

13.11. valittiin F-pisteen uusi hallitus. Vanha hallitus vastaa F-pisteen toiminnasta vielä vuodenvaihteeseen saakka, mutta tämän jälkeen toimintaa aletaan pyörittää entistä pienemmällä porukalla. Toivomme siis löytävämme loppuvuoden aikana lisää toimijoita vuoden 2015 hallitukseen. Erityisesti myyjäis-, tila-, ja (toisesta) tapahtumavastaavasta olisi apua.

Toivomme myös jäsenistöltämme vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1.       Minkälaisia tapahtumia toivot F-pisteen järjestävän?

2.       Mikäli et osallistu tapahtumiin, johtuuko se ajanpuutteesta vai itse ohjelmasta?

3.       Oletko kiinnostunut lukupiiritoiminnasta? Jos vastasit kyllä, niin lukisitko mieluummin kaunokirjallisia teoksia vai tenttikirjoja ryhmässä?

(Voit jättää nimettömän vastauksesi blogin kommenttiboksiin, lähettää f-pisteelle sähköpostia osoitteeseen f-hallitus@lists.utu.fi tai ilmestyä 26.11. klo 16 Sirkkalan aulaan F-pisteen kokoukseen kertomaan mielipiteistäsi.)

Vuoden 2015 hallitukseen on valittu seuraavat henkilöt:

Hallituksen sisäiset virat:

Puheenjohtaja: Tiina Nissinen

Varapuheenjohtaja: Pipsa Raglitius

Sihteeri: Leena Rinne

Talousvastaava: Pipsa Raglitius

Tiedottaja: Anniina Kauppinen

Kulttuuri- ja tapahtumavastaava: Saara Khatib

Koulutuspoliittiset vastaavat: Julia Valli ja Jael Tuominen

Sosiaalipoliittinen vastaava: Anniina Kauppinen

Hallituksen ulkopuoliset virat:

Liikuntavastaava: Leena Rinne
Blogivastaava: Tiina Nissinen
Nettisivuvastaava: Pipsa Raglitius
Nytkisvastaava: Kia Andell
 

Tulevia tapahtumia:

F-pisteen pikkujoulut järjestetään lauantaina 22.11. klo 19–03 Mimesiksessä
(F-piste tarjoaa suolaisia ja makeita herkkuja sekä punaviiniglögiä. Teemana Joulu, joten ainakin tonttulakki kannattaa ottaa mukaan. Janoisimmille OPM.)

Keskiviikkona 3.12. klo 19 F-piste viettää vähän erilaisia kriittisiä iltamia. Menemme Tehdasteatteriin katsomaan Amatsoniaa, minkä jälkeen meitä odottaa keskustelutilaisuus naiseudesta esittävässä taiteessa.

(F-piste kustantaa osan lipuista, ja mahdollisuutta osallistua ilmaiseksi vain keskusteluosioon selvitetään parhaillaan. Tarkemmat tiedot ilmoittautumisesta lähetetään sähköpostilla vähän myöhemmin.)

 

Jael Tuominen

F-pisteen puheenjohtaja 2014

 

Kotityö, sukupuolten välinen työnjako ja feministinen marxismi

Kotityön asemaa on pohdittu feministisessä ajattelussa pitkään. Mielenkiintoinen kysymys on, miten siihen suhtaudutaan marxilaisessa feminismissä, jossa usein yhdistetään patriarkaalinen sorto ja kapitalistinen sorto yhdeksi toisiinsa kietoutuneeksi (naisia erityisellä tavalla) sortavaksi järjestelmäksi.

Heidi Hartmannin kirjoittaa artikkelissaan The Unhappy Marriage of Marxism and Feminism: Towards a More Progressive Union (teoksesta The Unhappy Marriage of Marxism & Feminism. A Debate on Class & Patriarchy, 1981) siitä, kuinka patriarkia ja kapitalismi tukevat toistensa olemassaoloa. Hän kiinnittää huomiota naisten erityiseen asemaan sukupuolittuneen sorron kohteina, eli kotitöiden pääasiallisina tekijöinä ja lasten kasvattajina palkkatyön ulkopuolella –  tilanne, joka kirjoittajan mukaan hyödyttää miehiä ja helpottaa miesten palkkatyötä sekä samaan aikaan heikentää naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa.

Hartmannin artikkelissa keskitytään myös (palkattoman) kotityön asemaan, mitä tässä tekstissä pohdin. Feministisessä marxismissa kotityöhön on siis kiinnitetty erityistä huomiota, ja joskus se on haluttu määritellä tuottavaksi työksi palkkatyön rinnalle. Marxin perusmääritelmä tuottavalle työlle kuitenkin on, että sen on tuotettava lisäarvoa. Feministimarxistien on siis joko  määriteltävä ”tuottava työ” uudelleen, eri tavoin kuin Marx, tai kotityöstä olisi alettava maksaa palkkaa, jotta se voisi olla ”tuottavaa työtä” marxilaisessa mielessä. Jälkimmäistäkin vaihtoehtoa on vaadittu (mm. Wages for Housework –kampanja¹), mutta se on kohdannut myös vastustusta feministien keskuudessa (vahvistuisiko jako ”miesten töihin” ja ”naisten töihin” vain entisestään?).

Äkkiseltään Hartmannin artikkelissa ilmenevä maailmankuva tuntuu nyky-Suomen kontekstissa hieman vanhentuneelta: meillä on sentään isyys- ja hoitovapaat, suurin osa äideistä käy töissä ja lääkäreistäkin yli puolet on naisia. Ei tarvitse kuitenkaan kuin katsoa tilannetta hieman yksityiskohtaisemmin, ja samat vanhat sukupuolten väliset erot ja hierarkiat löytyvät helposti: neurokirurgeista 77% on miehiä, kun taas lastenpsykiatreista 91% on naisia² (syynä kenties sosiaalistuminen ympäröivän yhteiskunnan sukupuolinormeihin?). Jako miesvaltaisiin ja naisvaltaisiin (esim. hoiva-ala) aloihin elää vahvana arvostuksineen, sukupuolten välinen palkkaero on yhä todellisuutta, ja Perussuomalaisten sekä nykyään myös SDP:n kohderyhmänä tuntuu olevan yksinomaan miehet.

Olen vasta äskettäin tutustunut marxilaiseen feminismiin, joten en analysoi sen kysymyksiä tässä tämän syvällisemmin. Aihe on joka tapauksessa mielenkiintoinen, ja mielestäni yhä ajankohtainen.

Minna Hannula

Lähteet:

1.      Wikipedia URL: http://en.wikipedia.org/wiki/Wages_for_housework

2.      Sanna Tarvainen - Näistä lääkäreistä valtaosa naisia - näissä miesenemmistö (terve.fi) URL: http://www.terve.fi/potilas-ja-yhteiskunta/73001-naista-laakareista-valtaosa-naisia-naissa-miesenemmisto

3.      Hartmann, Heidi (1981) The Unhappy Marriage of Marxism and Feminism:
Towards a More Progressive Union. Teoksesta The Unhappy Marriage of
Marxism & Feminism, A Debate on Class & Patriarchy (ed. Lydia Sargent).
London: Pluto Press.

 

Kasvot kasvottomille

Tällä viikolla Turussa voi nauttia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovista elokuvista, kun Vinokino tuo joukon kyseisen aihepiirin elokuvia Turun valkokankaille. Yksi festivaaleilla nähtävistä elokuvista on Pirjo Honkasalon ohjaus Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin ja sai ensi-iltansa vuonna 2013. Kyseinen elokuva teki minuun vaikutuksen, kun sen ensimmäisen kerran näin, eikä ole menettänyt kiinnostavuuttaan useammankaan katselukerran jälkeen, joten päätin kirjoittaa hieman pohdintojani Betoniyöstä.

Erääksi Betoniyön teemaksi nousee kasvottomuus, tietynlainen anonyymiys. Aivan elokuvan alussa päähenkilö, 14-vuotias Simo, katsoo itseään ilmeisesti kylpyhuoneen peilistä. Koska ilma ja peili ovat huuruisia, näkyvät kasvot sumeina, tunnistamattomina. Kohtaus asettaa lähtökohdaksi ajatuksen, joka toistuu useasti elokuvan aikana: Simo ei ole identiteetiltään tarkkarajainen vaan ennemminkin sumea, häilyvä ja epävarma.

Varhaismurrosikä on monelle uuden identiteetin rakentamisen aikaa. Kehossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat käsitykseen omasta itsestään, eikä minäkuva aina muutu ilman konflikteja. Näiden asioiden kanssa tulkitsen myös Betoniyön Simon taistelevan. 14-vuotiaana hän ei ole enää lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Myös ympäristö vaikuttaa; miehen mallia antavat niin väkivaltainen isovelikin kuin naapurin valokuvaajamies. Ei ole mikään ihme, että oma identiteetti tuntuu olevan hukassa, kun ulkopuoliset tekijät kiskovat eri suuntiin ja samaan aikaan on yritettävä ymmärtää omaa sisäistä maailmaansa.

Honkasalon elokuvan yksi ansioista on, ettei se osoittele liikoja. Kauniisti kuvattu elokuva antaa katsojalle aikaa ajatella itse. Henkilöt näytetään toki tietystä näkökulmasta ja heissä on elokuvahenkilöiden taiteellisuutta, mutta katsojan on itse muodostettava mielipiteensä, kohdattava omat ennakkoluulonsa. Hyviksiä ja pahiksia ei ole, on ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa.

Betoniyön alussa Simon kasvot näyttävät peilissä epäselviltä, sumeilta, huuruisilta. Elokuva ei anna katsojalle suoria tulkintaohjeita ja uskon, että Simon hahmosta on löydettävissä yhä useampia ja useampia tulkintoja. Mutta tulkitsee hahmon miten tahansa, eräässä tärkeässä tehtävässä Betoniyö väistämättä onnistuu: elokuvan ajan Simo saa olla valkokankaalla tai ruudussa, Simon kasvot näkyvät katsojalle. Simo ei ole enää kasvoton. Tämä on elokuvien mahdollisuus: antaa kasvot ihmisille, joilla niitä ei syystä tai toisesta ole. Siihen pyrkii myös koko Vinokino-festivaali, jonka elokuvat kertovat tarinoita niistä, jotka eivät aina saa ääntään kuuluviin.

Vinokino-elokuvafestivaali Turussa 24-26.10.
http://www.vinokino.fi/

Katri Aholainen

Haasteita postkoloniaalisessa ja länsiamaisessa feminismissä

Monen ei-niin-hyvin kesätyöhaussa menestyneen yliopisto-opiskelijan tapaan minäkin kulutin kesäni opintopisteitä kartuttaen. Koska kesällä ei kuitenkaan ole kovin mukavaa opiskella, valitsin kurssivalikoimasta itseäni kiinnostavia aiheita. Lopputuloksena syntyi mm. essee otsikkohirviöllä ”Toiseus länsimaisessa feministisessä tutkimuksessa ja rasismi postkoloniaalisen tutkimuksen näkökulmasta” (otsikoiden keksiminen ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini, jos ette vielä sitä huomanneet). Lähdemateriaalinani käytin neljää teosta, joiden nimet löytyvät blogin lopusta.

Kuten nimihirviöstä on mahdollista päätellä, käsitteli esseeni postkoloniaalista feminismiä* ja sen länsimaiseen tutkimukseen kohdistamaa kritiikkiä. Tekstissäni tarkastelin niin länsimaisen feminismin ongelmakohtia kuin postkoloniaalitutkijoiden tarjoamia ratkaisuehdotuksia, minkä lisäksi punoin lopuksi kokonaisuuden yhteen pohtimalla nykypäivän haasteita – tarkoitan siis niitä ongelmakohtia, joihin ei kovasta työstä huolimatta ole vielä löydetty ratkaisua kummankaan tutkimussuuntauksen parissa. Tässä blogitekstissä keskityn juuri näihin loppuluvussa esiin tuomiini haasteisiin.

(Postkoloniaalisen) feminismin suurimmaksi haasteeksi on noussut kysymys siitä, onko ylipäätään oikeaa tapaa puhua sukupuolesta tai naisista. Esimerkiksi pelkästään feministisen tutkimuksen sisällä on useita erilaisia diskurssiivisia kenttiä, länsimaisten ja kolmannen maailman naisten erilaisista elämistä puhumattakaan. Varsinkin kentältä toiseen siirtyminen (postkoloniaalille tutkijalle välttämätöntä) korostaa erojen olemassaoloa. Ei ole myöskään helppoa määritellä, miten sukupuolesta tai naisista voi puhua, miten toista kulttuuria voi todella ymmärtää tai voiko politiikkaa rakentaa identiteetin varaan. Erosta puhuttaessa vaarana on myös riski liiallisesta romantisoinnista, sillä esimerkiksi köyhien naisten kuvaileminen tietorikkaiksi ja viattomiksi voi olla hyvä poliittinen strategia, mutta samalla se uhkaa essentialisoida naiset yhtenäiseen muottiin.

Puhe väristä ja rodusta osana eroja ja identiteettiä onkin herättänyt pohdintaa siitä, onko identiteetti sopiva pohja politiikan rakentamiselle. Postkoloniaalisessa tutkimuksessa on muun muassa miettitty, palautuuko rotu samalla tavalla biologiaan kuin sukupuoli (sex) tai määrittyykö se osaksi eksoottista kokemusta kuten monesti ajatellaan. Lisäksi on korostettu, etteivät määritelmät ole kielessä itsessään, vaan kieltä käyttävän ryhmän käsissä. Postkoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa ollaan siis sen kysymyksen ääressä, voiko vierasta kulttuuria tutkia saatika ymmärtää oman kulttuurinsa pohjalta – määritelmät kun eivät ole olemassa kielen ulkopuolisina totuuksina, vaan niiden merkitykset voivat muuttua kielen käytön myötä. Näkökulmia on siis monia, eikä vain yhtä näkökulmaa voi välttämättä nimetä toista paremmaksi.

Länsimainen feminismi puolestaan joutuu yhä edelleen käymään taistelua huomioidakseen postkoloniaalisen kritiikin tutkimuksessaan. Esseen loppupäätelmänäni olikin, että feministisen tutkimuksen pitäisi ottaa vahvemmin päämääräkseen oman toimintansa kehittäminen. Ensimmäisenä askeleena tulisi ymmärtää, ettei kolmas maailma ei mikään ole yhtenäinen alue, joka olisi mahdollista selvärajaisesti määritellä. Seuraavaksi feministitutkijoiden tulisi tiedostaa oma paikkansa valtasuhteissa esimerkiksi diskursseja ja nimityksiä tuottavana instituutiona. Samaan aikaan tulisi myös pohtia, miten tutkia ja ymmärtää toista kulttuuria, jos erot tulevat esiin jo käsitetasolla esimerkiksi sukupuolta määriteltäessä. Ainoastaan avoimuudella ja vilpittömällä ”toiseuden” arvostamisella on mahdollisuus työskennellä rasismia ja syrjintää vastaan - taistelun on lähdettävä liikkeelle feministisen liikkeen sisältä sen sijaan, että liikessä keskityttäisiin etsimään sorron ja alistuksen syitä tutkimuksen rajojen ulkopuolelta.

Postkoloniaalisen näkökulman tärkeys on huomattu myös F-pisteessä, sillä bileiltojen huippuhetkinä (ulkona tupakkapaikalla siis) on pohdittu etnisyyden ja rodun tärkeyttä sekä teeman tuomista mukaan toimintaan. Ongelmaksi tuntui kuitenkin nousevan pelko siitä, että ilman kokemusta etnisestä tai rodullisesta syrjinnästä toimista ei olisi mitään hyötyä – päinvastoin ilman niitä toimien pelättiin korostavan valkoisen länsimaisen feminismin valta-asemaa (ei myöskään pidä unohtaa sitä kauhua, mitä sanat ”vaihto-opiskelija” ja ”englanti” monissa herättävät...). Esiin noussut pelko ei ole vieras myöskään feministisen tutkimuksen piirissä, minkä takia sivusin aihetta myös esseessäni. Huolta ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä esimerkiksi Ann Russon mukaan riittää, että tutkija tiedostaa oman etuoikeutetun asemansa valkoisena ja keskiluokkaisena (naisena) ja hakee inspiraatiota ja voimaa tutkimukseen omasta syrjinnän kokemuksestaan. Toista ei tarvitsekaan ymmärtää täysin, kunhan ei aseta omaa ajatusmalliansa muiden mallien yläpuolelle.

Kannustankin kaikkia sukupuolen & seksuaalisuuden etnisyydestä ja rodullisuudesta kiinnostuneita tarttumaan rohkeasti aiheeseen! Esimerkiksi tänne blogin kommenttiosioon tai blogin s-postiin voi heittää ideoita siitä, miten F-piste voisi nostaa kyseisen aiheen paremmin esiin toiminnassaan.

Pipsa Raglitius

***

Brah, Avtar: Cartographies of diaspora: contesting identities. 
Spivak, Gauatri Chakravorty: Maailmasta kolmanteen. 
Third world women and the politics of feminism. Edited by Chandra Talpade Mohanty, Ann Russo & Lourdes Torres.
Rotunaisia ja feminismejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Toim. Jaana Airaksinen & Tuula Ripatti.

 *Postkoloniaalilla feminismillä viitataan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa feministiseen tutkimukseen ilmestyneeseen suuntaukseen, joka halusi kiinnittää huomiota länsimaisen feminismin valta-asemaan, jonka kautta väri ja rotu suljettiin tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Puhuttiin mm. länsimaisesta katseesta, eli tavasta määritellä ei-länsimaisia kulttuureja alistavasti. Uuden suuntauksen kannattajat pitivät tärkeänä tutkimusta, joka tarkasteli vallan ja alistuksen suhteita sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen. Vaikutteita haettiin myös erofeminismistä, jossa korostettiin etteivät naiset ole yksi, yhtenäinen ryhmä, vaan monista erilaisista identiteeteistä ja eroista koostuva joukko.

Nyt alkaa hanurihaaste!

YTHS:n Pylly ylös –hankkeen julisteet koristavat runsain mitoin ainakin Sirkkalan seiniä. Hanke on aloitettu positiivisten terveysvaikutusten lisäämiseksi. Julisteiden mukaan Turun yliopiston opiskelijoilla ja henkilökunnalla on paljon niska- ja hartiaseudun sekä alaselän vaivoja ja ylipainoa ja siihen liittyviä sairauksia. Oma huomioni kiinnittyy juuri ylipainoon ja ”siihen liittyviin sairauksiin”. Hanke kun ei sen suuremmin avaa, mitä nämä sairaudet ovat ja millä tavoin ne ovat juuri ylipainoon – tai läskimakkaroihin, isoihin pyllyihin ja selluliittiin – yhteydessä. Kiinnostavaa on myös se, kuinka hanke ohittaa ne ihmiset joilta (pitkäkestoinen) seisominen ei noin vain luonnistu. ”Jaksaisitko sinä seisoa yhden minuutin puolessa tunnissa” tai valita portaat, jos olet pysyvästi pyörätuolissa?

Pylly ylös –hanke toistaa ajatusta siitä, että ihmisen ulkomuoto olisi jollain tapaa aina yhteydessä tämän terveydentilaan. Ylipaino itsessään esitetään ja nähdään sairauden kaltaisena tilana, tai ainakin itseä ja muita suuresti häiritsevänä asiana. Selkävaivat, väsymys ja vyötärönympärys näyttäytyvät hankkeessa samanarvoisina haittoina.

Julisteiden kuvitus korostaa lihavuuden merkitystä terveydessä/terveydettömyydessä: kuvattuna on päärynävartaloinen, siis keski- ja alaruumiistaan tuhti, hahmo yhdessä itseensä suhteutettuna kovin pienikokoisen jakkaran kanssa. Jakkara on toisinaan takertunut hahmon pyllyyn. ”Säännöllisesti toistetut seisomisjaksot saattavat viedä vyötäröltäsi jopa neljä senttiä!”, hankkeen nettisivulla ilmoitetaan. Istumisen kerrotaan lihottavan ja lisäävän napostelua tv:n ääressä, ja: ”Vyötärön ympärys ja takamus siis pienenee, kun vähentää istumista.” Lisäksi hanke muistuttaa, että: ”Istumalla saa myös läskimakkaroita, vielä isomman pyllyn, selluliittia, huonon yleiskunnon ja sohvaperunasyndrooman.”

Läskimakkarat ja huono yleiskunto eivät käsittääkseni kulje läheskään aina käsi kädessä. On huolestuttavaa, että lihavuus esitetään yksiselitteisen negatiivisena asiana, jonain josta täytyy päästä eroon keinolla millä tahansa. Tämäkin hanke olisi kenties välittänyt viestinsä tehokkaammin, jos se olisi keskittynyt terveyteen terveyden vuoksi. Nyt itselleni tulee olo, että terveyden rinnalla yhtä tärkeänä tavoitteena on tietyn tyyppisen ulkonäköihanteen saavuttaminen. 2,5 cm vyötärönympäryksestä pois (”Tiesitkö, että eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin käyskentelemään mainoskatkojen ajan. Energiankulutus kasvoi selvästi, napostelu väheni ja kuuden kuukauden aikana koehenkilöiden vyötärönympärys pieneni 2,5cm.”) voi toki olla jollekulle merkittävää, mutta ei se sentään terveyttä itsessään edistä.

Kenties terveyttä, hyvää yleiskuntoa ja liikunnan ilojen sanomaa voisi edistää myös antamalla kaikkien kehojen olla sellaisia kuin ne ovat? Olisi ehkä hyvinkin paljon mukavampaa kaikille, jos oma keho (ja muiden kehot!) voitaisiin nähdä riittävän hyvänä nyt, eikä vasta sitten kun muutama sentti vyötäröltä ja muutama muhkura selluliittia on pudonnut pois.

 

”Kokeile jo tänään!”

Lainaukset ja esitteet http://www.yths.fi/pylly_ylos

 

Keskivartalolihavin terveisin,

Tiina

Videopeleistä ja naisista

Tässä blogissa on aiemmin kirjoitettu  tv-sarjasta nimeltä My Mad Fat Diary. Kirjoituksen alussa todetaan, kuinka suuressa osassa valtavirtaviihdettä naishahmot jäävät usein hyvin ohuiksi tarinankerronnan keskittyessä  mieshahmoihin. Yhdyn tähän näkemykseen, ja nostan elokuva- ja tv-teollisuuden lisäksi esille viime vuosina rajusti kasvaneen viihdeteollisuuden alan: peliteollisuuden. Peliteollisuuden arvo on noussut jo esimerkiksi elokuvateollisuutta suuremmaksi, joten pelien pelaaminen on valtavirtaa siinä missä Hollywood-leffojen katsominenkin – useiden tutkimusten mukaan myös naisten keskuudessa. Miksi siis naispäähenkilö on peleissä harvinaisuus?

Syitä on tietysti monia. Suurta osaa peleistä markkinoidaan miehille ja ne räätälöidään male gazelle sopiviksi (myös elokuvista tutut naishahmojen epäkäytännölliset taisteluasut on viety videpeleissä kenties vieläkin pidemmälle), eikä ole siis mikään ihme, että päähenkilöksikin siis usein päätyy mies. Foorumeilla näkee usein toisteltavan näkemystä siitä, että pelit, joissa on naispäähenkilö, eivät myy. Väite ei kuitenkaan ole totta, josta esimerkkinä mainittakoon loistava Portal-sarja. Peliteollisuus on pitkälti miesvaltaista, mikä tietysti vaikuttaa pelien sisältöön. Muutama kuukausi sitten Ubisoft ilmoitti, että suositun Assassin’s Creed pelisarjan uusimpaan osaan ei ole tiedossa pelattavia naishahmoja. Virallinen syy? Naishahmoja on liian kallista ja vaikeaa animoida.

Julkistus aiheutti paljon kritiikkiä ja keskustelua naishahmoista peleissä yleensä. Palautteen määrästä lienee selvää, että tilausta naishahmoille kyllä olisi. Tietyillä internet-foorumeilla asenteet naisten pelaamista ja pelien feminististä kritiikkiä kohtaan ovat kuitenkin pelottavan aggressiivisia. Tunnetuimpia tapauksia on Anita Sarkeesian tapaus vuodelta 2012. Kun Sarkeesian aloitti joukkorahoituskampanjan tehdäkseen videoita, joissa tarkastellaan seksismiä peleissä, häntä uhkailtiin muun muassa pahoinpitelyillä ja raiskauksilla, ja Internet täyttyi vihasivuista.

On siis vielä matkaa siihen, että naiset nähtäisiin pelien uskottavana kohderyhmänä miesten rinnalla. Pelit eivät ole (koskaan olleetkaan) vain miesten juttu, joten olisi kohtuullista, että tämä alettaisiin huomioida myös pelien tarinan suunnittelussa ja toteutuksessa. Onneksi poikkeuksiakin toki on. Jo edellä mainittu Portal sisältää useamman mielenkiintoisen naishahmon, ja Tomb Raiderin Lara Croft on yksi tunnetuimmista videopelihahmoista. Myös tarinallisesti erittäin vahvat Mass Effect- ja Dragon Age -pelisarjat antavat mahdollisuuden luoda naispäähenkilöt (vaikka pelien mainonnassa jälleen on käytetty lähinnä miesvaihtoehtoa) pelissä esiintyvien muiden mielenkiintoisten naishahmojen lisäksi.

Minna Hannula

F-piste Turku Prideilla

Lauantaina oli Turun ensimmäisten varsinaisten pridejen mielenosoitus, puistojuhla ja bileet. Osallistujia tapahtuma keräsi poliisin mukaan 3500. F-piste osallistui omana blokkinaan kulkueeseen. Mukana oli askarteluillassa tehdyt kyltit, joilla myöhemmin koristeltiin Dynamoa. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli erittäin onnistunut, tunnelma korkealla ja hauskaa oli. Alla kuvia F-pisteläisistä prideilla:

 

Julia Valli

Länsimainen taidemusiikki musiikki - pelkkää Beethovenia ja Mozartia?

Kun puhutaan länsimaisen taidemusiikin mestarisäveltäjistä, siellä toistuvat aina samat vanhat nimet, Mozart, Beethoven, Bach ja muut. Naisia ei juurikaan esiinny länsimaisen taidemusiikin "kaanonissa", joka koostuu länsimaisen taidemusiikin keskeisistä klassikkoteoksista. Syitä naisten näkymättömyydelle on monia, vaikka naiset ovat kautta aikojen olleet aktiivisia musiikin parissa.

Naisten musiikillista toimintaa on aikoinaa rajoittettu paljon. Osallistumista orkesteritoimintaan ja musiikkialanopintoihin on suoraan kielletty, esimerkiksi Suomessa naisilla ei ollut asiaa orkesteritoimintaan ennen 1940-lukua. Naiset ovat olleet väheksytyssä asemassa, ja naiset on kategorisoitu naissäveltäjiksi ja -muusikoiksi marginaaliin. Naisilla on ollut myös olematon määrä valtaa vaikuttaa kaanonin muodostumisen aikaan, joka tapahtui romantiikan aikana, n. 1815 - 1910. Väheksyvä asenne naisia kohtaan taidemusiikin saralla on juurtunut hyvin syvälle, ja sitä on ollut hankala purkaa.

 Nykytutkimus on tuonut esille lukuisia tuotteliaita ja monipuolisia naisia länsimaisen taidemusiikin historian useilta eri aikakausilta. Esimerkiksi barokin aikakaudelta Barbara Strozzi (1619 - 1664, Venetsia)  on säveltänyt yli 100 kpl maallisia vokaaliteoksia (aarioita, madrigaaleja, motetteja jne.) ja 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut ranskalainen Cécile Chaminade (1857 - 1944) teki useita erilaisia teoksia, yli 200 kpl pianoteoksia, kamarimusiikkia, balettimusiikkia jne. Chaminade oli hyvin suosittu esimerkiksi Englannissa ja Yhdysvalloissa, mutta hänen teoksensa saivat kriitikoilta huonon vastaanoton, joka saattaa johtua osaksi naisiin kohdistuneista stereotypioista. Mielikuvat miesvaltaisesta taidemusiikista ja musiikkikulttuurista muuttuvat tutkimuksien lisääntyessä ja tutkimusnäkökulmien kehittyessä. Suomessa on tehty jonkin verran opinnäytetöitä (graduja ja seminaariesitelmiä) koskien suomalaisen musiikn naishistoriaa, mutta niitä tarvitaan ehdottomasti lisää.

Naiset eivät siis ole olleet passiivisia musiikin suhteen, vaan ovat olleet pitkään näkymättömiä. Vanhin tunnettu säveltäjä ja runoilija ylipäätään oli nainen, Enheduanna (n. 2286 - 2250 eaa., Mesopotamia; akkadialainen papitar). Tarvitaan lisää tutkimuksia ja opinnäytetöitä, jotta musiikinhistoria ei ole vain yhden sukupuolen historiaa.

 

Anniina Kauppinen

Pikkutytöistä ja seksikkyydestä

Kävin pari viikkoa sitten keskustelua tasa-arvosta, sukupuolirooleista ja lasten tulevaisuudesta tässä ei-niin-ihanassa maailmassa. Pohdimme sitä, että lapset sukupuolesta riippumatta voivat opiskella ja luoda uraa, mutta pojille ja miehille siitä tuntuu olevan enemmän hyötyä, kun taas tyttöjen elämässä menestymiseen vaikuttaa viehättävyys ja seksuaalinen houkuttelevuus edelleen harmillisen paljon. Miespuolinen keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että kun kerran tytöiltä ja pojilta nyt vaan odotetaan eri asioita, kannattaisi kannustaa ja opettaa tyttöjä pienestä asti ensisijaisesti olemaan kauniita ja miehiä miellyttäviä, eikä niinkään käyttämään aivojaan. En halunnut ajatella niin pessimistisesti ja vimmastuin tyttöjen puolesta; eiväthän kahlitsevat sukupuoliroolit ikinä muutu, jos poikia kannustetaan opiskelemaan astrofyysikoksi ja tyttöjä laittamaan tukkaa ja hymyilemään kauniisti!

Tätä keskustelua seuraavana päivänä menin katsomaan 9-vuotiaan siskoni tanssituntia. 8-13-vuotiaiden tyttöjen ryhmässä opeteltiin paitsi balettiliikkeitä ja hyppyjä, myös lantion ja rintakehän pyöritystä (kenelläkään lapsista ei ollut vielä rintoja) sekä seksikästä ”matoketkutusta” esityskoreografian keskelle. Koin järkytyksen, kun huomasin, ettei keskustelukumppanini ajatus ollutkaan kyyninen tulevaisuusvisio vaan täyttä totta jo nyt. Tyttöjä tosiaan ohjataan pienestä pitäen olemaan seksikkäitä ja heteronormatiivisessa mielessä miellyttäviä. Ala-asteikäisten ei mielestäni kuuluisi opetella seksiobjektieleitä!

Teinikomedia Mean Girlsissä (2004) revitään huumoria high schoolin seksikkäistä ja selkäänpuukottavista tytöistä. Pääpahis Regina Georgen perheessä äidillä on silikonirinnat ja noin 10-vuotias pikkusisko on samalla tiellä: hän katsoo televisiosta seksiä tihkuvia musiikkivideoita ja harjoittelee tanssimaan matkimalla vähäpukeisia tähtiä. Georgen perheen yliampuva seksuaalisuus on siis komediaelementti, ja kontekstista voi päätellä, että seksikästä pikkutyttöä ei pidetä normina.

Kymmenen vuotta sitten tämä oli siis huumoria, mutta mitä jos Mean Girls tehtäisiin nyt? Tanssituntishokkini jälkeen en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että pikkutytön seksikkyys vaikuttaisi överiksi vedetyltä tai riittävän ei-todellisuudelta naurattaakseen. Kauppojen lastenosastot ja vilkaisu ympärilleen ala-asteen pihalla tukevat mielikuvaa siitä, että yhä nuoremmat tytöt tosiaankin käyttävät aikuismaisia ja niukkoja vaatteita ja panostavat viehättävään ulkonäköön. Onko seksiobjektipikkutyttö tänä päivänä business as usual?

Leena Rinne

Tulevia tapahtumia

F-pisteen syyslukukausi käynnistyy torstaina 4.9. klo 12–15. Olemme TYYn avajaiskarnevaaleissa jakamassa tietoa sukupuolentutkimuksen opiskelusta ja f-pisteen toiminnasta, myymässä haalarimerkkejä sekä tarjoamassa jotakin pientä syötävää.

Keskiviikkona 10.9. klo 18–22 tapaamme lenkin ja saunan merkeissä. Sekä lenkkeily että saunominen tapahtuu Yo-kylässä.

Tiistaina 16.9. klo 18–21 askartelemme Mimesiksessä koristeita Turku Priden jatkobileisiin. Lisäksi tarjoamme jäsenillemme mahdollisuuden kankaanpainantaan, joten Pride-henkisen paidan tai lipun painaminen on myöskin mahdollista. F-piste tuo paikalle askartelutarvikkeita ja syötävää, mutta myös omien askartelumateriaalien mukaan ottaminen on suotavaa (etenkin, jos haluat askarrella jotakin erityisen suurta).

Torstaina 18.9. klo 19–03 vietämme tutustumis-/uusieniltaa Mimesiksessä. F-piste tarjoaa syötävää ja juotavaa sekä neuvoo tarvittaessa opintojen kanssa.

Lauantaina 20.9. F-piste osallistuu Pride-kulkueeseen, puistojuhlaan ja illan bileisiin. Hallitus auttaa illan aikana koristeluissa ja narikassa/lipunmyynnissä, mutta muuten ilta on juhlimista varten. (Tiedotamme kokoontumispaikasta lähempänä tapahtumaa.)

26.–28.9. on F-pisteen ja Q-unionin leiri Rymättylässä Vienolan leirintäalueella. Osallistumismaksu on jäseniltä 12 euroa, muilta 15. Ilmoittautuminen päättyy 19.9. ja onnistuu osoitteessa vienola@homoglobiini.fi. (Kerrothan viestissä nimesi, puhelinnumerosi, allergiasi/erityisruokavaliosi ja kyydin tarpeesi/mahdollisuutesi saapua autolla ja ottaa muita kyytiin. Polttoainekulut korvataan myöhemmin.)

Muita syksyn tapahtumia:

Tulossa on myös kastajaiset, kahdet kriittiset iltamat, kulttuuripiirin tapaamisia, liikuntatapahtumia sekä pikkujoulut. Päivämäärät varmistuvat myöhemmin, ja tapahtumista tiedotetaan f-pisteen sähköpostilistalla tapahtumien lähestyessä.

Jos et ole vielä f-pisteen jäsen ja haluat saada tietoa f-pisteen tulevista tapahtumista, voit liittyä listallemme osoitteessa http://tyyala.utu.fi/f-piste/liity.php. Voit myös lähettää kysymyksiä toiminnastamme osoitteeseen f-hallitus@lists.utu.fi tai jaaltu@utu.fi.

Jael Tuominen

F-pisteen puheenjohtaja

Eräs epä/onnistumisen henkilöhistoria

F-blogi jää kesätauolle ja käynnistyy uudestaan taas syyskuussa. Meille saa kuitenkin lähettää kesän aikana juttuehdotuksia ja palautetta F-pisteen toiminnasta. Otamme myös mielellämme vastaan ehdotuksia ensi vuoden ohjelmaa koskien ja uusia jäseniä vaikka hallitukseen asti. Postia voit lähettää osoitteeseen fpisteblog@gmail.com.

Ennen kesälomalle lähtöä saamme kuitenkin vielä lukea Sade Kondelinin tekstin epäonnistumalla onnistumisesta:

ERÄS EPÄ/ONNISTUMISEN HENKILÖHISTORIA

Viimeistelen juuri maisterintutkintoni viimeisiä opintosuorituksia Turun yliopiston nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmassa. Eräs pro gradu -tutkielmani merkittävistä teemoista on ajan ja paikan sekä juuri tiettyyn aikaan ja paikkaan päätymisen historian merkitys tämän hetken ja tulevaisuuden tapahtumille. Sara Ahmed käsittelee Queer Phenomenology (2006) -teoksessaan näitä kysymyksiä ja toteaa, että suhtaudumme moniin asioihin ja ilmiöihin itsestäänselvyyksinä, emmekä pysähdy miettimään, millaisia näiden asioiden ja ilmiöiden saapumisen ehdot – juuri siinä ajassa, juuri siinä paikassa – saattaisivat olla[1]. Pohdin tässä lyhyesti oman lähestyvän valmistumiseni saapumisen ehtoja muutamien erityisen merkittäväksi kokemieni hetkien kautta.

1) Muutin Joensuusta Turkuun lokakuussa 2004. Tämä tapahtui puolivahingossa – olin viettänyt edeltävänä kesänä paljon aikaa Turussa uusien ystävieni kanssa, mutta tarkoitus oli muuttaa syksyllä Helsinkiin silloisen seurustelukumppanini perässä. Erosimme kuitenkin elokuussa myrskyisästi ja koin putoavani tyhjän päälle. Helsinkiin lähdössä ei olisi ollut enää mitään järkeä, mutta Joensuuhun jääminenkään ei houkutellut. Ystävieni kehotuksesta muutin Turkuun melko spontaanisti lukio-opintojeni viimeisen koeviikon päätteeksi.

2) Pääsin Turun yliopistoon opiskelemaan. Ensisijaisesti tähtäsin uskontotieteeseen tai folkloristiikkaan, mutta luin ikään kuin pilan päiten myös yleisen kielitieteen pääsykokeisiin. Luonnollisesti pääsin sisään kielitieteeseen, mutta en uskontotieteeseen tai folkkiin.

3) Sairastin ensimmäiset neljä opiskeluvuottani keskivaikeaa masennusta (ja kuten myöhemmin huomasin, hoitamattomalla keskittymishäiriöllä ja sukupuoliristiriidalla oli varmasti näppinsä pelissä). Suoritin lukuvuosina 2005-2010 yhteensä 44 opintopistettä, joista viisi hyväksilukuja lukioajoilta. Koin olevani hukassa vähän kaiken suhteen.

4) Palatessani kahden vuoden poissaolon (ja ammattikoulussakin pyörähtämisen) jälkeen yliopistolle syksyllä 2010 tarvitsin uuden sivuaineen. Mediatutkimus, kulttuurihistoria ja muu sellainen kiinnostavana pitämäni vaativat joko sivuainekokeeseen osallistumisen tai eivät muuten sopineet lukujärjestykseeni. Menin sitten vähän naureskellen silloisen naistutkimuksen peruskurssille, “katsomaan, onko se sellainen Miesvihaajat ry:n tapaaminen kuin kuvittelisin”. Rakastuin. Oppiaineeseen, opettajiin, esiteltyihin ajatuksiin ja teksteihin. Päätin siltä istumalta, kirjaimellisesti ensimmäisellä luennolla, tehdä aineesta kaikki mahdolliset opinnot.

5) Queer ja seksuaalisuuden politiikat -kurssi, jolle en oikeastaan formaalisti olisi saanut pelkän peruskurssin suorittaneena mennä, varmisti lopullisesti suunnitelmani vaihtaa alaa kielitieteestä sukupuolentutkimukseen. Kurssi oli järkyttävän vaikea, mielenkiintoisempi kuin suurin piirtein mikään missään siihen saakka, ja sen aikana tapahtui muussakin elämässäni mullistuksia: päätin aloittaa sukupuolenkorjausprosessin.

Nyt olen aikeissa kouluttautua tutkijaksi, saan jatkuvasti kannustusta, kehuja ja rakentavaa kritiikkiä siitä, mitä teen, ja minulla on vahva luottamus omaan tulevaisuuteeni. Tähän päätyminen vaati useita vahinkoja, useita epäonnistumisia: ajelehdin Turkuun, en päässyt sisään ensisijaiseen kohdeaineeseeni, en saanut suoritettua opintojani ajoissa, en saanut haluamiani sivuaineita sovitettua elämääni, en onnistunut elämään onnellista elämää naisena. Jack Halberstam toteaa The Queer Art of Failure (2011) -teoksessaan, että epäonnistuminen ja luovuttaminen, vaikkakin tuskallisia, voivat avata elämässä sellaisia suuntia, joita emme aiemmin kyenneet havaitsemaan, ja tarjota omia, yllättäviä palkintojaan[2]. Olen kokenut tämän omassa elämässäni monella tavalla, monta kertaa. Ennen kaikkea olen oppinut kyseenalaistamaan sen, mitä itsestäänselvästi pidetään onnistumisena: koen olevani nyt etenemässä kohti sellaista tulevaisuutta, jota jopa yhteiskunnan normien mukaisesti saatettaisiin pitää menestyksekkäänä, mutta ilman toistuvia epäonnistumisia siitä tuskin olisi toiveita. Jatkuvasti kiristyvä koulutuspolitiikka – opintoaikojen lyhentämisen vaatimukset, alanvaihdon tekeminen yhä vaikeammaksi, opiskelijoiden asumisen ja terveydenhuollon hintojen korotukset – johtaa siihen, että kaltaisilleni epäonnistumalla onnistuville ei ole tilaa. Kuka tästä hyötyy?

 

[1] Ahmed, Sara (2006): Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others. Duke University Press, Durham and London: s. 25-50.

[2] Halberstam, Jack (nimellä Halberstam, Judith) (2011): The Queer Art of Failure. Duke University Press, Durham and London: s. 2-4.

F-piste toivottaa kaikille hyvää kesää!

Muuttuva ruumis ja vaeltava halu

Käsittelen nais- ja sukupuolentutkimuksen pro gradu -tutkielmassani sukupuolen ja seksuaalisuuden keskinäisiä vuorovaikutussuhteita ei-heteroseksuaalisten transruumiiden eletyissä kokemuksissa. Haastattelin kuutta syntymässä naiseksi määriteltyä transsukupuolista liittyen heidän henkilöhistoriaansa ja erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden kokemuksissa ja niiden tulkitsemisessa tapahtuneisiin muutoksiin ja kehityksiin. Yleisellä tasolla totesin, että sukupuoli ja seksuaalisuus liittyvät toisiinsa kiinteästi moninaisissa ja monimutkaisissa konteksteissa: niitä on joissain tilanteissa vaikea erottaa toisistaan, ja toisaalta ne tuottavat toisiaan erilaisten operaatioiden kautta.

 

Esimerkiksi homo- ja heteroseksuaalisuus, määritellessään paitsi halun kohteen, myös halun kokijan sukupuolen, ovat paikkoja, joissa seksuaalisuus ja sukupuoli ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa. Kuten Sara Ahmed toteaa Queer Phenomenology (2006) -teoksessaan, seksuaalisella suuntautumisella tai orientaatiolla on aina muitakin seurauksia kuin halumme suuntaaminen tietyin tavoin[1]. Tämän vuoksi erittelen tutkielmassani seksuaalisen suuntautumisen sen erilaisten vaikutusten mukaan mennyttä ja/tai tulevaa haluamme ja seksuaalista käyttäytymistämme kuvaavaan suuntautumiseen, ympäristöstämme itsestäänselvyytenä omaksumaamme normatiiviseen suuntautumiseen sekä johonkin ryhmään kuulumista tai kuulumattomuutta ilmaisevaan ja muilla kuin seksuaalisilla tavoilla toimintamahdollisuuksiimme vaikuttavaan sosiaaliseen ja/tai poliittiseen seksuaaliseen suuntautumiseen. Usein nämä suuntautumisen eri aspektit ovat yksilötasolla varsin yhteneviä, mutta toisinaan ne poikkeavat toisistaan erinäisistä syistä. Yksi haastateltavistani esimerkiksi kertoo olevansa sosiaalisesti homomies ja että tämä suuntautuminen mahdollistaa hänelle tietynlaisen feminiinisyyden ilmaisun ulkoasussaan ja esimerkiksi harrastuksissaan. Seksuaalisen halunsa ja käytöksensä suhteen hän puolestaan ei koe merkittäväksi toisten sukupuolta, vaan pitää esimerkiksi älykkyyttä ja jonkinlaista queer-olemusta paljon oleellisempana. Hän ei kuitenkaan myöskään halua määritellä kuvaavaa suuntautumistaan panseksuaaliksi, ellei ole pakko, sillä hän ei ylipäätään halua määritellä seksuaalisuuttaan termeillä, jotka perustuvat sukupuoleen.

 

Eräs tärkeimpiä huomioita analyysissani on, että henkilöhistoriallisen kehityksen lisäksi sukupuolemme ja seksuaalisuutemme elää, on liikkeessä, myös nykyajan näkökulmasta – teemme itsemme ja siten sukupuolemme ja seksuaalisuutemme eri tavoin näkyväksi ja tiedettäväksi erilaisissa ympäristöissä ja tiloissa. Useimmiten tämä vaihtelu on varmaankin pientä, emmekä välttämättä ole siitä itsekään tietoisia. Kuitenkin sellaisissa ruumiissa ja eletyissä kokemuksissa, joissa sukupuoli ja siten siihen perustuva ja sitä tukeva seksuaalinen suuntautuminen tulevat epäitsestäänselviksi, tällaiset muutokset ja vaihtelut saattavat tulla sekä itsellemme että toisillemme selkeämmin havaittaviksi. Lopuksi totean, että sukupuoli ja seksuaalisuus ovat edelleen, ja tulevat jatkossakin olemaan, monimutkaisia ja vaikeasti analysoitavia ilmiöitä – huolimatta moninaisista yhteiskunnallisista myyteistämme, joissa ne pyritään esittämään yksinkertaisina ja helposti havaittavissa olevia kaavoja noudattavina, pysyvinä ja jyrkkärajaisina. Tutkimuskohteeni ja siihen liittyvät kysymykset osoittautuivat kuitenkin graduprosessin aikana niin laajoiksi ja rönsyileviksi, että olen hädin tuskin onnistunut raapaisemaan sukupuolen ja seksuaalisuuden yhteen kietoutuneiden toiminnallisuuksien pintaa. Tarvitaankin lisää tutkimusta, lisää vastahegemonisia kertomuksia ja niiden tulkintoja, kyseenalaistamaan itsestäänselvän cissukupuolen ja heteroseksuaalisuuden valta-asemaa yhteiskunnassamme.

[1] Ahmed, Sara (2006): Queer Phenomenology. Orientations, Objects, Others. Duke University Press, Durham and London: s. 65-107.

Sade Kondelin

Adidasmies ja Voimanainen

F-pisteen kulttuuripiiri kävi 17.4. katsomassa Wäinö Aaltosen museossa Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyn. Näyttely on koottu usean eri taiteilijan teoksista, jotka kaikki käsittelevät omasta näkökulmastaan miehen, naisen ja lapsen kokemusmaailmaa sekä tulkintoja maailmasta. Teoksissa on käytetty useita tekniikoita ja materiaaleja, joten kyseessä on todellakin monipuolinen näyttely.

Ehkä jopa liiankin monipuolinen? Useat teokset ovat kiinnostavia, herättävät ajatuksia ja tuovat uuden näkökulman näyttelyn teemaan. Ne ovat myös vuorovaikutuksessa toistensa kanssa herättäen tulkintoja, jollaisia eivät välttämättä muuten herättäisi. Mitä rikkinäisillä lautasilla päällystetty tyyny kertoo, jos se yhdistetään naiseutta käsitteleviin teoksiin? Entä jos sama teos olisi asetettu tilaan, jossa on vanhuutta käsitteleviä teoksia? Jokainen tulkitsee näkemänsä teoksen omalla tavallaan, mutta Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyä katsoessani ajauduin pohtimaan juuri sitä, miten teokset ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttavat siihen, miten toisia teoksia tulkitaan.

Tässä välissä voisin mainita, etten ole kuvataiteen asiantuntija, enkä ehkä osaa tutkia kuvataidetta analyyttisesti. Käyn kuitenkin mielelläni katsomassa taidenäyttelyitä, sillä ne herättävät minussa ajatusten lisäksi tunteita. Näin kävi myös Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyssä. Erityisen mieleenpainuva oli tila, jossa on lapsuutta käsitteleviä teoksia. On tärkeää tuoda lapsuutta esille eri tavoin ja siinä on Adidasmies ja Voimanainen –näyttely mielestäni onnistunut hyvin. Vaikka teoksissa on synkkiä sävyjä, ne eivät anna täysin traagista kuvaa lapsista. Itselleni syntyi vihaisista tytöistä, kypärämäisistä lasten pipoista ja äidin lapselleen jättämistä lapuista kuva pienistä, mutta yllättävän vahvoista ihmisistä. Lapset ovat sitkeitä ja kestävät monenlaista, vaikka heidän ei kuuluisi kestää sitä. Lapsuusaiheisia teoksia katsoessani yksi sisälläni heränneistä tunteista oli sääli. On hienoa, että taiteen avulla voidaan saada aikuiset ajattelemaan, millaista on nähdä maailma lapsen silmin.

Palatakseni näyttelyn monipuolisuuteen. Näyttely todella kertoo ihmiselämän kirjon aina lapsuudesta vanhuuteen asti, käsitellen välissä miehen ja naisen roolia. On hienoa, että kaikkia näitä tärkeitä aiheita nostetaan esille, mutta Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyä tuntui vaivaavan liiallinen runsaus. Teoksia on paljon ja välillä tuntui, että teokset olisivat tarvinneet enemmän tyhjää tilaa ympärilleen. Joka tapauksessa näyttelyssä on paljon kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä teoksia. On hyvä pysähtyä välillä tutkimaan ja pohtimaan, miltä maailma näyttää jonkun toisen, miehen, naisen, lapsen tai vanhuksen, näkökulmasta. Adidasmies ja Voimanainen –näyttely osoittaa monipuolisuudellaan myös sen, ettei kukaan katso maailmaa tyhjyydestä vaan ympärillä on aina muita mahdollisia näkökulmia, joilla on vaikutuksensa siihen, miten kukakin maailman kokee.

Katri Aholainen

My Mad Fat Diary

Blogin yleisestä linjasta kenties hieman poiketen kirjoitan mielestäni oikein mainiosta ja merkityksellistä tv-sarjasta. Valtavirran viihteessä erityisesti naishahmot ovat usein ulkonäöltään identtisiä – valkoisia, hoikkia ja konventionaalisesti kauniita. Ulkoisen olemuksen korostuessa naishahmot kovin usein jäävät varsin yksiulotteisiksi myös persoonaltaan ja hahmonkehitykseltään. Voi myös pohtia sitä, minkä vuoksi (edelleen valtavirran viihteessä) naishahmot jäävät usein silkoiksi sivuhahmoiksi ja miksi heitä arvotetaan (paitsi fiktiossa itsessään, myös ympäröivässä mediakeskustelussa) täysin eri tavoin kuin mieshahmoja. Viihteessä vallitsevan miesdominanssin vuoksi seuraan tv:tä varsin vähän, sillä koen sen antavan minulle hyvin vähän yhtään mitään. Brittiläinen nuortensarja My Mad Fat Diary on kuitenkin poikkeus.

My Mad Fat Diary (2013-2014?) perustuu Rae Earlin omaelämäkerralliseen My Fat, Mad Teenage Diaryyn. Tv-sarjan fiktiivinen Rae Earl on 16-vuotias tyttö, joka sarjan alussa palaa psykiatrisesta sairaalasta takaisin arkeen yksinhuoltajaäitinsä luo. Rae on lihava ja hän kärsii muun muassa syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista ja (vääristyneestä) kehonkuvastaan. Raen ylipaino ja ei-konventionaalinen ulkonäkö ei kuitenkaan missään vaiheessa ole sarjassa naurun aiheena ja juuri tässä MMFD poikkeaa turhan monesta muusta valtavirran tuotteesta. Rae on ensisijaisesti Rae, moniulotteinen henkilö, ystävä ja tytär, eikä toiseuttavan huumorin tai pilkan kohde ulkonäkönsä vuoksi. Merkittävää on myös se, että sarjassa kuvataan (lihavan) teinitytön seksuaalisuutta ilman seksualisointia tai objektifisoimista. Fantasiat, masturbointi ja muut seksuaaliset aktiviteetit kuvataan realistisesti ja ymmärtävästi. Raen vartalo on kenties toisinaan itseinhon lähde, mutta se on myös nautinnon lähde eikä tätäkään aspektia piiloteta pilkan taakse. Sarja ei sorru fat shamingiin: lihavuus ei ole syy Raen ongelmiin ja hän tietää itsekin, että painonpudotus ei muuttaisi mitään. Vastaavan asenteen toivoisi leviävän laajemmallekin, sillä lihavuuden rinnastaminen epäterveellisyyteen ja edelleen muihin ongelmiin on ihan huuhaata.

Raen identiteetti määräytyy ensisijassa hänen suhteistaan itseensä ja muihin ihmisiin. Mielenterveysongelmat ja lihavuus eivät määritä Raeta ihmisenä, vaikka nekin toki vaikuttavat hänen (ja muiden) tapaan nähdä itsensä. Raella on romanttisia suhteita, kuten kai kaikissa nuortensarjoissa muutenkin, mutta niiden rinnalla aivan yhtä merkittävinä ovat suhteet ystäviin ja perheeseen. Ystävyyssuhde Chloen kanssa kohoaa mielestäni jopa tärkeämmäksi. Sarja läpäisee oikein helposti Bechdel-testin, sillä päähenkilön elämä ei pyöri vain miesten ympärillä. Merkittävää on sekin, että romanttinen (hetero)rakkaus ei tarjoa ratkaisua kaikkeen.

Puutteitakin sarjassa on: päähuomio on valkoisessa, sangen heteroseksuaalisessa keskiluokassa. Silti uskallan toivoa, että sarja avaa mahdollisuuksia myös muuhun. On tärkeää, että valtavirran viihde tarjoaa kuvia ja tarinoita ihmisistä stereotyyppien ja ihanteiden sijaan.

Lihavuudesta ja fat acceptancesta viihteessä on kirjoitettu mainiosti Rookiessa

 

 

Kuva: http://mymadfatdiary.tumblr.com

 

 

 

 

Tiina Nissinen

Kriittisissä iltamissa partajeesuksia ja transsukupuolisuutta

F-piste järjesti Kriittiset iltamat Kirjakahvilassa 25.3. Aiheena oli transsukupuolisuus ja yleisöä oli paikalla kolmisenkymmentä henkilöä. Puhujina olivat Turun yliopiston keski- ja uuden ajan historian tutkija Tom Linkinen ja sukupuolentutkimuksen maisteriopiskelija Sade Kondelin sekä Transtukiverkoston edustaja Aron Pohjansaro. Kukin puhujista piti ensin vuorollaan oman esitelmän tai alustuksen, sitten puhujat vastasivat juontajan ja yleisön esittämiin kysymyksiin. Varsin vilkasta keskustelua syntyikin, etenkin kun puhujat viihtyivät aiheen parissa myös keskinäisen jutustelun merkeissä. 

Tutkija Tom Linkinen valotti ensimmäisenä historiallista aspektia transsukupuolisuuteen kertomalla esimerkkien avulla väärään ruumiiseen syntymisestä antiikin Kreikan mytologioissa ja keskiajan Englannissa. Roomalaisen runoilija Ovidiuksen tarussa kerrotaan Iphiksestä, joka syntyi tyttönä mutta kasvatettiin poikana, koska tyttöä ei haluttu perheeseen. Vartuttuaan Iphis rakastui tyttöön ja halusi hänen kanssaan naimisiin, ja onnellisina loppuna jumalat muuttivat hänet mieheksi juuri ennen häitä. Linkinen muistutti, että transsukupuolisuus on ilmiönä vanha, vaikka onkin vasta lähiaikoina noussut suurempaan julkiseen keskusteluun ja yleiseen tietoisuuteen.

Toisena puhujana Sade Kondelin kertoi omasta tutkimuksestaan transsukupuolisuuteen liittyen. Gradussaan Kondelin on haastatellut sukupuolenkorjausprosessin läpikäyneitä heidän kokemuksistaan. Kondelin puhui siitä, miten sukupuoli ja seksuaalisuus on käsitetty ja käsitetään erillisiksi janoiksi (äärimmäisestä maskuliinisuudesta äärimmäiseen feminiinisyyteen, ja äärimmäisestä homoudesta äärimmäiseen heterouteen). Hänen mukaansa näitä ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan, koska sukupuoli ja seksuaalisuus ovat kiinteässä yhteydessä keskenään ja vaikuttavat toisiinsa – eikä vain niin, että ”kun on tosi homo, on jo trans”, kuten yksinkertaistavasti on ajateltu.

Kolmantena Aron Pohjansaro esitteli Transtukiverkoston toimintaa Turussa. Transtukiverkosto on muutaman aktiivin pyörittämä toimintaryhmä, joka tarjoaa transsukupuolisille ja heidän läheisilleen muun muassa keskusteluryhmiä ja juridista apua esimerkiksi valitusten kirjoittamiseen terveydenhuoltotahoille. Pohjansaron mukaan vertaistuki ja saman kokeneilta saatu kannustus on tärkeää, koska transprosessi on raskas ja kuitenkin siihen lähtevältä vaaditaan periksiantamatonta omien oikeuksien puolustamista osin hyvinkin syrjiviä ja kummallisia yhteiskunnallisia rakenteita vastaan. Lääkärit esimerkiksi saattavat käsittää transidentiteetin psykiatrista hoitoa vaativaksi ongelmaksi sen sijaan, että näkisivät sen tasaveroisena sukupuolikokemuksena cis-sukupuolisuuden kanssa.

Seuranneessa keskustelussa tuli esille se, miten vähän transsukupuolisuuteen liittyvistä aiheista on yliopistollista tutkimusta. Kondelin kuvaili tutkimuskenttää niin, ettei se ole kuin verkko, jossa on siellä täällä reikiä, vaan lähinnä kuin aava ja autio meri, jossa on siellä täällä pieniä saaria. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä kaipaisi korjausta. Puhujien mielestä transtutkimus saisi horjuttaa perinteisiä käsityksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja niiden tutkimustapoja ”toivottavasti mahdollisimman paljon”.

Oli myös puhetta ihmisten omituisista käsityksistä transsukupuolisuuteen liittyen. Sukupuolenvaihdos-termi on puhujien mukaan vielä valitettavan yleisesti käytössä. Tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus näkyvät ylikorostuneena kiinnostuksena transsukupuolisten genitaaleja kohtaan: puhujat kertoivat törmänneensä suoriin uteluihin siitä, ”mitä sulla sitten on housuissa?!”. Kondelin korjasi mielikuvan siitä, että sukupuoli vaihtuisi leikkauspöydällä, ja kertoi sanoneensa kyselijöille, että kyseinen operaatio tehtiin maistraatissa, kesti 10 minuuttia eikä edes puudutettu. Pohjansaro puolestaan sanoi ajattelevansa, että sukupuolta on yhtä monta kuin ihmistä, samalla tavoin kun kaikki näkevät väritkin hieman eri tavalla ja on vain opittu ajattelemaan, että ”tuo on punainen ja tuo vihreä”. Kondelin tiivisti osuvasti keskustelun pääpointit toteamalla sarkastisesti, että stereotypiat ja yleistäminen on kivaa, muutenhan voisi vaikka joutua kohtaamaan ihmisen!

Tällä kertaa emme ottaneet kriittistä näkökulmaa ilmiöön sinänsä, koska se ei ollut järkevä lähestymistapa aiheeseen. Ilta piti kuitenkin sisällään paljonkin kritiikkiä muun muassa terveydenhuoltojärjestelmää, homo- ja transfoobikkoja sekä yhteiskunnallisia syrjiviä rakenteita kohtaan. F-piste ei järjestäjänä myöskään jäänyt vaille palautetta: eräs puhuja ennen keskustelun aloittamista totesi, että ”F-pisteen tapahtuma ja pelkkiä partajeesuksia puhumassa”, mikä tuntui häntä kovasti huvittavan. Tämä oli oletettavasti kommentti F-pisteen aikaisempaan, kenties turhan naiskeskeiseen toimintalinjaan. Näiden Kriittisten iltamien myötä F-piste toivottavasti vakuutti loputkin epäilijät siitä, että kaikki sukupuolet ovat yhtä haluttuja ja tervetulleita mukaan toimintaamme – emme ole mikään miesvihan linnake, vaikka sellaistakin on epäilty.

Leena Rinne