Monen ei-niin-hyvin kesätyöhaussa menestyneen yliopisto-opiskelijan tapaan minäkin kulutin kesäni opintopisteitä kartuttaen. Koska kesällä ei kuitenkaan ole kovin mukavaa opiskella, valitsin kurssivalikoimasta itseäni kiinnostavia aiheita. Lopputuloksena syntyi mm. essee otsikkohirviöllä ”Toiseus länsimaisessa feministisessä tutkimuksessa ja rasismi postkoloniaalisen tutkimuksen näkökulmasta” (otsikoiden keksiminen ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini, jos ette vielä sitä huomanneet). Lähdemateriaalinani käytin neljää teosta, joiden nimet löytyvät blogin lopusta.
Kuten nimihirviöstä on mahdollista päätellä, käsitteli esseeni postkoloniaalista feminismiä* ja sen länsimaiseen tutkimukseen kohdistamaa kritiikkiä. Tekstissäni tarkastelin niin länsimaisen feminismin ongelmakohtia kuin postkoloniaalitutkijoiden tarjoamia ratkaisuehdotuksia, minkä lisäksi punoin lopuksi kokonaisuuden yhteen pohtimalla nykypäivän haasteita – tarkoitan siis niitä ongelmakohtia, joihin ei kovasta työstä huolimatta ole vielä löydetty ratkaisua kummankaan tutkimussuuntauksen parissa. Tässä blogitekstissä keskityn juuri näihin loppuluvussa esiin tuomiini haasteisiin.
(Postkoloniaalisen) feminismin suurimmaksi haasteeksi on noussut kysymys siitä, onko ylipäätään oikeaa tapaa puhua sukupuolesta tai naisista. Esimerkiksi pelkästään feministisen tutkimuksen sisällä on useita erilaisia diskurssiivisia kenttiä, länsimaisten ja kolmannen maailman naisten erilaisista elämistä puhumattakaan. Varsinkin kentältä toiseen siirtyminen (postkoloniaalille tutkijalle välttämätöntä) korostaa erojen olemassaoloa. Ei ole myöskään helppoa määritellä, miten sukupuolesta tai naisista voi puhua, miten toista kulttuuria voi todella ymmärtää tai voiko politiikkaa rakentaa identiteetin varaan. Erosta puhuttaessa vaarana on myös riski liiallisesta romantisoinnista, sillä esimerkiksi köyhien naisten kuvaileminen tietorikkaiksi ja viattomiksi voi olla hyvä poliittinen strategia, mutta samalla se uhkaa essentialisoida naiset yhtenäiseen muottiin.
Puhe väristä ja rodusta osana eroja ja identiteettiä onkin herättänyt pohdintaa siitä, onko identiteetti sopiva pohja politiikan rakentamiselle. Postkoloniaalisessa tutkimuksessa on muun muassa miettitty, palautuuko rotu samalla tavalla biologiaan kuin sukupuoli (sex) tai määrittyykö se osaksi eksoottista kokemusta kuten monesti ajatellaan. Lisäksi on korostettu, etteivät määritelmät ole kielessä itsessään, vaan kieltä käyttävän ryhmän käsissä. Postkoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa ollaan siis sen kysymyksen ääressä, voiko vierasta kulttuuria tutkia saatika ymmärtää oman kulttuurinsa pohjalta – määritelmät kun eivät ole olemassa kielen ulkopuolisina totuuksina, vaan niiden merkitykset voivat muuttua kielen käytön myötä. Näkökulmia on siis monia, eikä vain yhtä näkökulmaa voi välttämättä nimetä toista paremmaksi.
Länsimainen feminismi puolestaan joutuu yhä edelleen käymään taistelua huomioidakseen postkoloniaalisen kritiikin tutkimuksessaan. Esseen loppupäätelmänäni olikin, että feministisen tutkimuksen pitäisi ottaa vahvemmin päämääräkseen oman toimintansa kehittäminen. Ensimmäisenä askeleena tulisi ymmärtää, ettei kolmas maailma ei mikään ole yhtenäinen alue, joka olisi mahdollista selvärajaisesti määritellä. Seuraavaksi feministitutkijoiden tulisi tiedostaa oma paikkansa valtasuhteissa esimerkiksi diskursseja ja nimityksiä tuottavana instituutiona. Samaan aikaan tulisi myös pohtia, miten tutkia ja ymmärtää toista kulttuuria, jos erot tulevat esiin jo käsitetasolla esimerkiksi sukupuolta määriteltäessä. Ainoastaan avoimuudella ja vilpittömällä ”toiseuden” arvostamisella on mahdollisuus työskennellä rasismia ja syrjintää vastaan - taistelun on lähdettävä liikkeelle feministisen liikkeen sisältä sen sijaan, että liikessä keskityttäisiin etsimään sorron ja alistuksen syitä tutkimuksen rajojen ulkopuolelta.
Postkoloniaalisen näkökulman tärkeys on huomattu myös F-pisteessä, sillä bileiltojen huippuhetkinä (ulkona tupakkapaikalla siis) on pohdittu etnisyyden ja rodun tärkeyttä sekä teeman tuomista mukaan toimintaan. Ongelmaksi tuntui kuitenkin nousevan pelko siitä, että ilman kokemusta etnisestä tai rodullisesta syrjinnästä toimista ei olisi mitään hyötyä – päinvastoin ilman niitä toimien pelättiin korostavan valkoisen länsimaisen feminismin valta-asemaa (ei myöskään pidä unohtaa sitä kauhua, mitä sanat ”vaihto-opiskelija” ja ”englanti” monissa herättävät...). Esiin noussut pelko ei ole vieras myöskään feministisen tutkimuksen piirissä, minkä takia sivusin aihetta myös esseessäni. Huolta ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä esimerkiksi Ann Russon mukaan riittää, että tutkija tiedostaa oman etuoikeutetun asemansa valkoisena ja keskiluokkaisena (naisena) ja hakee inspiraatiota ja voimaa tutkimukseen omasta syrjinnän kokemuksestaan. Toista ei tarvitsekaan ymmärtää täysin, kunhan ei aseta omaa ajatusmalliansa muiden mallien yläpuolelle.
Kannustankin kaikkia sukupuolen & seksuaalisuuden etnisyydestä ja rodullisuudesta kiinnostuneita tarttumaan rohkeasti aiheeseen! Esimerkiksi tänne blogin kommenttiosioon tai blogin s-postiin voi heittää ideoita siitä, miten F-piste voisi nostaa kyseisen aiheen paremmin esiin toiminnassaan.
Pipsa Raglitius
***
Brah, Avtar: Cartographies of diaspora: contesting identities.
Spivak, Gauatri Chakravorty: Maailmasta kolmanteen.
Third world women and the politics of feminism. Edited by Chandra Talpade Mohanty, Ann Russo & Lourdes Torres.
Rotunaisia ja feminismejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Toim. Jaana Airaksinen & Tuula Ripatti.
*Postkoloniaalilla feminismillä viitataan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa feministiseen tutkimukseen ilmestyneeseen suuntaukseen, joka halusi kiinnittää huomiota länsimaisen feminismin valta-asemaan, jonka kautta väri ja rotu suljettiin tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Puhuttiin mm. länsimaisesta katseesta, eli tavasta määritellä ei-länsimaisia kulttuureja alistavasti. Uuden suuntauksen kannattajat pitivät tärkeänä tutkimusta, joka tarkasteli vallan ja alistuksen suhteita sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen. Vaikutteita haettiin myös erofeminismistä, jossa korostettiin etteivät naiset ole yksi, yhtenäinen ryhmä, vaan monista erilaisista identiteeteistä ja eroista koostuva joukko.
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Nyt alkaa hanurihaaste!
YTHS:n Pylly ylös –hankkeen julisteet koristavat runsain
mitoin ainakin Sirkkalan seiniä. Hanke on aloitettu positiivisten
terveysvaikutusten lisäämiseksi. Julisteiden mukaan Turun yliopiston opiskelijoilla ja henkilökunnalla on paljon niska- ja
hartiaseudun sekä alaselän vaivoja ja ylipainoa ja siihen liittyviä sairauksia.
Oma huomioni kiinnittyy juuri ylipainoon ja ”siihen liittyviin sairauksiin”.
Hanke kun ei sen suuremmin avaa, mitä nämä sairaudet ovat ja millä tavoin ne
ovat juuri ylipainoon – tai läskimakkaroihin, isoihin pyllyihin ja
selluliittiin – yhteydessä. Kiinnostavaa on myös se, kuinka hanke ohittaa ne
ihmiset joilta (pitkäkestoinen) seisominen ei noin vain luonnistu. ”Jaksaisitko
sinä seisoa yhden minuutin puolessa tunnissa” tai valita portaat,
jos olet pysyvästi pyörätuolissa?
Pylly ylös –hanke toistaa ajatusta siitä, että ihmisen
ulkomuoto olisi jollain tapaa aina yhteydessä tämän terveydentilaan. Ylipaino
itsessään esitetään ja nähdään sairauden kaltaisena tilana, tai ainakin itseä
ja muita suuresti häiritsevänä asiana. Selkävaivat, väsymys ja vyötärönympärys
näyttäytyvät hankkeessa samanarvoisina haittoina.
Julisteiden kuvitus korostaa lihavuuden merkitystä
terveydessä/terveydettömyydessä: kuvattuna on päärynävartaloinen, siis keski-
ja alaruumiistaan tuhti, hahmo yhdessä itseensä suhteutettuna kovin
pienikokoisen jakkaran kanssa. Jakkara on toisinaan takertunut hahmon pyllyyn.
”Säännöllisesti toistetut seisomisjaksot saattavat viedä vyötäröltäsi jopa
neljä senttiä!”, hankkeen nettisivulla ilmoitetaan. Istumisen kerrotaan
lihottavan ja lisäävän napostelua tv:n ääressä, ja: ”Vyötärön ympärys ja
takamus siis pienenee, kun vähentää istumista.” Lisäksi hanke muistuttaa,
että: ”Istumalla saa myös läskimakkaroita, vielä isomman pyllyn,
selluliittia, huonon yleiskunnon ja sohvaperunasyndrooman.”
Läskimakkarat ja huono yleiskunto eivät käsittääkseni kulje
läheskään aina käsi kädessä. On huolestuttavaa, että lihavuus esitetään
yksiselitteisen negatiivisena asiana, jonain josta täytyy päästä eroon keinolla
millä tahansa. Tämäkin hanke olisi kenties välittänyt viestinsä tehokkaammin,
jos se olisi keskittynyt terveyteen terveyden vuoksi. Nyt itselleni tulee olo,
että terveyden rinnalla yhtä tärkeänä tavoitteena on tietyn tyyppisen
ulkonäköihanteen saavuttaminen. 2,5 cm vyötärönympäryksestä pois (”Tiesitkö,
että eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin käyskentelemään mainoskatkojen
ajan. Energiankulutus kasvoi selvästi, napostelu väheni ja kuuden kuukauden
aikana koehenkilöiden vyötärönympärys pieneni 2,5cm.”) voi toki olla
jollekulle merkittävää, mutta ei se sentään terveyttä itsessään edistä.
Kenties terveyttä,
hyvää yleiskuntoa ja liikunnan ilojen sanomaa voisi edistää myös antamalla
kaikkien kehojen olla sellaisia kuin ne ovat? Olisi ehkä hyvinkin paljon
mukavampaa kaikille, jos oma keho (ja muiden kehot!) voitaisiin nähdä riittävän
hyvänä nyt, eikä vasta sitten kun muutama sentti vyötäröltä ja muutama
muhkura selluliittia on pudonnut pois.
”Kokeile jo tänään!”
Lainaukset ja esitteet http://www.yths.fi/pylly_ylos
Keskivartalolihavin terveisin,
Tiina
tiistai 30. syyskuuta 2014
Videopeleistä ja naisista
Tässä blogissa on aiemmin kirjoitettu tv-sarjasta nimeltä My Mad Fat Diary. Kirjoituksen alussa todetaan, kuinka suuressa
osassa valtavirtaviihdettä naishahmot jäävät usein hyvin ohuiksi
tarinankerronnan keskittyessä mieshahmoihin.
Yhdyn tähän näkemykseen, ja nostan elokuva- ja tv-teollisuuden lisäksi esille
viime vuosina rajusti kasvaneen viihdeteollisuuden alan: peliteollisuuden.
Peliteollisuuden arvo on noussut jo esimerkiksi elokuvateollisuutta
suuremmaksi, joten pelien pelaaminen on valtavirtaa siinä missä Hollywood-leffojen
katsominenkin – useiden tutkimusten mukaan myös naisten keskuudessa. Miksi siis
naispäähenkilö on peleissä harvinaisuus?
Syitä on tietysti monia. Suurta osaa peleistä markkinoidaan
miehille ja ne räätälöidään male gazelle
sopiviksi (myös elokuvista tutut naishahmojen epäkäytännölliset taisteluasut on
viety videpeleissä kenties vieläkin pidemmälle), eikä ole siis mikään ihme,
että päähenkilöksikin siis usein päätyy mies. Foorumeilla näkee usein toisteltavan
näkemystä siitä, että pelit, joissa on naispäähenkilö, eivät myy. Väite ei
kuitenkaan ole totta, josta esimerkkinä mainittakoon loistava Portal-sarja. Peliteollisuus on
pitkälti miesvaltaista, mikä tietysti vaikuttaa pelien sisältöön. Muutama kuukausi
sitten Ubisoft ilmoitti, että suositun Assassin’s
Creed pelisarjan uusimpaan osaan ei ole tiedossa pelattavia naishahmoja. Virallinen
syy? Naishahmoja on liian kallista ja
vaikeaa animoida.
Julkistus aiheutti paljon kritiikkiä ja keskustelua naishahmoista
peleissä yleensä. Palautteen määrästä lienee selvää, että tilausta
naishahmoille kyllä olisi. Tietyillä internet-foorumeilla asenteet naisten
pelaamista ja pelien feminististä kritiikkiä kohtaan ovat kuitenkin pelottavan
aggressiivisia. Tunnetuimpia tapauksia on Anita
Sarkeesian tapaus vuodelta 2012. Kun Sarkeesian aloitti joukkorahoituskampanjan
tehdäkseen videoita, joissa tarkastellaan seksismiä peleissä, häntä uhkailtiin
muun muassa pahoinpitelyillä ja raiskauksilla, ja Internet täyttyi
vihasivuista.
On siis vielä matkaa siihen, että naiset nähtäisiin pelien
uskottavana kohderyhmänä miesten rinnalla. Pelit eivät ole (koskaan olleetkaan)
vain miesten juttu, joten olisi kohtuullista, että tämä alettaisiin huomioida
myös pelien tarinan suunnittelussa ja toteutuksessa. Onneksi poikkeuksiakin
toki on. Jo edellä mainittu Portal sisältää useamman mielenkiintoisen
naishahmon, ja Tomb Raiderin Lara
Croft on yksi tunnetuimmista videopelihahmoista. Myös tarinallisesti erittäin
vahvat Mass Effect- ja Dragon Age -pelisarjat antavat
mahdollisuuden luoda naispäähenkilöt (vaikka pelien mainonnassa jälleen on käytetty
lähinnä miesvaihtoehtoa) pelissä esiintyvien muiden mielenkiintoisten
naishahmojen lisäksi.
Minna Hannula
maanantai 22. syyskuuta 2014
F-piste Turku Prideilla
Lauantaina oli Turun
ensimmäisten varsinaisten pridejen mielenosoitus, puistojuhla ja bileet.
Osallistujia tapahtuma keräsi poliisin mukaan 3500. F-piste osallistui omana
blokkinaan kulkueeseen. Mukana oli askarteluillassa tehdyt kyltit,
joilla myöhemmin koristeltiin Dynamoa.
Kokonaisuudessaan tapahtuma oli erittäin onnistunut, tunnelma korkealla
ja hauskaa oli. Alla kuvia F-pisteläisistä prideilla:
Julia Valli
Julia Valli
maanantai 15. syyskuuta 2014
Länsimainen taidemusiikki musiikki - pelkkää Beethovenia ja Mozartia?
Kun puhutaan länsimaisen taidemusiikin
mestarisäveltäjistä, siellä toistuvat aina samat vanhat nimet, Mozart,
Beethoven, Bach ja muut. Naisia ei juurikaan esiinny länsimaisen taidemusiikin
"kaanonissa", joka koostuu länsimaisen taidemusiikin keskeisistä
klassikkoteoksista. Syitä naisten näkymättömyydelle on monia, vaikka naiset
ovat kautta aikojen olleet aktiivisia musiikin parissa.
Naisten musiikillista toimintaa on aikoinaa rajoittettu
paljon. Osallistumista orkesteritoimintaan ja musiikkialanopintoihin on suoraan
kielletty, esimerkiksi Suomessa naisilla ei ollut asiaa orkesteritoimintaan
ennen 1940-lukua. Naiset ovat olleet väheksytyssä asemassa, ja naiset on
kategorisoitu naissäveltäjiksi ja -muusikoiksi marginaaliin. Naisilla on
ollut myös olematon määrä valtaa vaikuttaa kaanonin muodostumisen aikaan, joka
tapahtui romantiikan aikana, n. 1815 - 1910. Väheksyvä asenne naisia kohtaan
taidemusiikin saralla on juurtunut hyvin syvälle, ja sitä on ollut hankala
purkaa.
Nykytutkimus
on tuonut esille lukuisia tuotteliaita ja monipuolisia naisia länsimaisen
taidemusiikin historian useilta eri aikakausilta. Esimerkiksi barokin
aikakaudelta Barbara Strozzi (1619 - 1664, Venetsia) on säveltänyt yli 100 kpl maallisia
vokaaliteoksia (aarioita, madrigaaleja, motetteja jne.) ja 1900-luvun
alkupuolella vaikuttanut ranskalainen Cécile Chaminade (1857 - 1944) teki
useita erilaisia teoksia, yli 200 kpl pianoteoksia, kamarimusiikkia,
balettimusiikkia jne. Chaminade oli hyvin suosittu esimerkiksi Englannissa ja
Yhdysvalloissa, mutta hänen teoksensa saivat kriitikoilta huonon vastaanoton,
joka saattaa johtua osaksi naisiin kohdistuneista stereotypioista. Mielikuvat
miesvaltaisesta taidemusiikista ja musiikkikulttuurista muuttuvat tutkimuksien
lisääntyessä ja tutkimusnäkökulmien kehittyessä. Suomessa on tehty jonkin
verran opinnäytetöitä (graduja ja seminaariesitelmiä) koskien suomalaisen
musiikn naishistoriaa, mutta niitä tarvitaan ehdottomasti lisää.
Naiset eivät siis ole olleet passiivisia musiikin
suhteen, vaan ovat olleet pitkään näkymättömiä. Vanhin tunnettu säveltäjä ja
runoilija ylipäätään oli nainen, Enheduanna (n. 2286 - 2250 eaa., Mesopotamia;
akkadialainen papitar). Tarvitaan lisää tutkimuksia ja opinnäytetöitä, jotta
musiikinhistoria ei ole vain yhden sukupuolen historiaa.
Anniina Kauppinen
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Pikkutytöistä ja seksikkyydestä
Kävin pari viikkoa sitten keskustelua tasa-arvosta,
sukupuolirooleista ja lasten tulevaisuudesta tässä ei-niin-ihanassa maailmassa.
Pohdimme sitä, että lapset sukupuolesta riippumatta voivat opiskella ja luoda
uraa, mutta pojille ja miehille siitä tuntuu olevan enemmän hyötyä, kun taas
tyttöjen elämässä menestymiseen vaikuttaa viehättävyys ja seksuaalinen
houkuttelevuus edelleen harmillisen paljon. Miespuolinen keskustelukumppanini
oli sitä mieltä, että kun kerran tytöiltä ja pojilta nyt vaan odotetaan eri
asioita, kannattaisi kannustaa ja opettaa tyttöjä pienestä asti ensisijaisesti
olemaan kauniita ja miehiä miellyttäviä, eikä niinkään käyttämään aivojaan. En
halunnut ajatella niin pessimistisesti ja vimmastuin tyttöjen puolesta;
eiväthän kahlitsevat sukupuoliroolit ikinä muutu, jos poikia kannustetaan
opiskelemaan astrofyysikoksi ja tyttöjä laittamaan tukkaa ja hymyilemään
kauniisti!
Tätä keskustelua seuraavana päivänä menin katsomaan
9-vuotiaan siskoni tanssituntia. 8-13-vuotiaiden tyttöjen ryhmässä opeteltiin paitsi
balettiliikkeitä ja hyppyjä, myös lantion ja rintakehän pyöritystä (kenelläkään
lapsista ei ollut vielä rintoja) sekä seksikästä ”matoketkutusta” esityskoreografian
keskelle. Koin järkytyksen, kun huomasin, ettei keskustelukumppanini ajatus
ollutkaan kyyninen tulevaisuusvisio vaan täyttä totta jo nyt. Tyttöjä tosiaan ohjataan
pienestä pitäen olemaan seksikkäitä ja heteronormatiivisessa mielessä
miellyttäviä. Ala-asteikäisten ei mielestäni kuuluisi opetella
seksiobjektieleitä!
Teinikomedia Mean Girlsissä (2004) revitään huumoria high
schoolin seksikkäistä ja selkäänpuukottavista tytöistä. Pääpahis Regina Georgen
perheessä äidillä on silikonirinnat ja noin 10-vuotias pikkusisko on samalla
tiellä: hän katsoo televisiosta seksiä tihkuvia musiikkivideoita ja harjoittelee
tanssimaan matkimalla vähäpukeisia tähtiä. Georgen perheen yliampuva seksuaalisuus
on siis komediaelementti, ja kontekstista voi päätellä, että seksikästä
pikkutyttöä ei pidetä normina.
Kymmenen vuotta sitten tämä oli siis huumoria, mutta mitä
jos Mean Girls tehtäisiin nyt? Tanssituntishokkini jälkeen en ole ollenkaan
vakuuttunut siitä, että pikkutytön seksikkyys vaikuttaisi överiksi vedetyltä
tai riittävän ei-todellisuudelta naurattaakseen. Kauppojen lastenosastot ja
vilkaisu ympärilleen ala-asteen pihalla tukevat mielikuvaa siitä, että yhä
nuoremmat tytöt tosiaankin käyttävät aikuismaisia ja niukkoja vaatteita ja
panostavat viehättävään ulkonäköön. Onko seksiobjektipikkutyttö tänä päivänä
business as usual?
Leena Rinne
maanantai 1. syyskuuta 2014
Tulevia tapahtumia
F-pisteen syyslukukausi käynnistyy
torstaina 4.9. klo 12–15. Olemme TYYn avajaiskarnevaaleissa jakamassa tietoa
sukupuolentutkimuksen opiskelusta ja f-pisteen toiminnasta, myymässä haalarimerkkejä
sekä tarjoamassa jotakin pientä syötävää.
Keskiviikkona 10.9. klo 18–22 tapaamme
lenkin ja saunan merkeissä. Sekä lenkkeily että saunominen tapahtuu Yo-kylässä.
Tiistaina 16.9. klo 18–21 askartelemme
Mimesiksessä koristeita Turku Priden jatkobileisiin. Lisäksi tarjoamme
jäsenillemme mahdollisuuden kankaanpainantaan, joten Pride-henkisen paidan tai
lipun painaminen on myöskin mahdollista. F-piste tuo paikalle
askartelutarvikkeita ja syötävää, mutta myös omien askartelumateriaalien mukaan
ottaminen on suotavaa (etenkin, jos haluat askarrella jotakin erityisen suurta).
Torstaina 18.9. klo 19–03 vietämme
tutustumis-/uusieniltaa Mimesiksessä. F-piste tarjoaa syötävää ja juotavaa sekä
neuvoo tarvittaessa opintojen kanssa.
Lauantaina 20.9. F-piste osallistuu
Pride-kulkueeseen, puistojuhlaan ja illan bileisiin. Hallitus auttaa illan
aikana koristeluissa ja narikassa/lipunmyynnissä, mutta muuten ilta on
juhlimista varten. (Tiedotamme kokoontumispaikasta lähempänä tapahtumaa.)
26.–28.9. on F-pisteen ja Q-unionin
leiri Rymättylässä Vienolan leirintäalueella. Osallistumismaksu on jäseniltä 12
euroa, muilta 15. Ilmoittautuminen päättyy 19.9. ja onnistuu osoitteessa vienola@homoglobiini.fi. (Kerrothan viestissä nimesi,
puhelinnumerosi, allergiasi/erityisruokavaliosi ja kyydin
tarpeesi/mahdollisuutesi saapua autolla ja ottaa muita kyytiin. Polttoainekulut
korvataan myöhemmin.)
Muita syksyn tapahtumia:
Tulossa on myös kastajaiset, kahdet
kriittiset iltamat, kulttuuripiirin tapaamisia, liikuntatapahtumia sekä
pikkujoulut. Päivämäärät varmistuvat myöhemmin, ja tapahtumista tiedotetaan
f-pisteen sähköpostilistalla tapahtumien lähestyessä.
Jos et ole vielä f-pisteen jäsen ja
haluat saada tietoa f-pisteen tulevista tapahtumista, voit liittyä listallemme
osoitteessa http://tyyala.utu.fi/f-piste/liity.php.
Voit myös lähettää kysymyksiä toiminnastamme osoitteeseen f-hallitus@lists.utu.fi tai jaaltu@utu.fi.
Jael
Tuominen
F-pisteen
puheenjohtaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




