Abortti-iltamat

F-piste järjesti eilen Q Unionin kanssa kriittiset abortti-iltamat. Puhuimme omista mielipiteistämme ja aborttikeskustelun nykyisistä sävyistä Suomessa.

1970-luvulla tuli Suomessa lain mukaan mahdolliseksi saada abortti sosiaalisin perustein ja valtaosa aborteista tapahtuukin näistä syistä. Aborttia ei edelleenkään saa vapaasti vaan sitä on anottava, eikä naisen oma tahto riitä perusteluksi abortin saamiselle. Sosiaalisen syyn joutuu todistamaan ja tilanteesta riippuen lupa tarvitaan yhdeltä tai kahdelta lääkäriltä. Rikotaanko tässä naisten itsemääräämisoikeutta?

Abortin vastustajat keskittyvät puolustamaan syntymätöntä elämää, koska heille tsygootti on jo olemassa oleva ihminen. He kutsuvat sikiötä usein lapseksi tai ihmiseksi ja puhuvat puolustuskyvyttömän, viattoman ihmisen hengen riistämisestä. Näillä keinoilla he saavat abortin sallivat tahot kuulostamaan vauvoja tappavilta monstereilta. Samaan päämäärään voidaan pyrkiä myös traagisilla tositarinoilla ja kuvilla abortoiduista sikiöistä. Kuvien näyttämiseen liittyy ajatus, että viimeistään niiden näkeminen herättää uinuvan moraalin ihmisten sisällä. Syntymättömän elämän puolustamista vastaan nousee kysymys lapsen oikeudesta syntyä toivottuna. Jos abortti kiellettäisiin, syntyisi suuret määrät vauvoja, joita vanhemmat eivät haluaisi pitää. Olisiko mitenkään mahdollista löytää kaikille rakastava ja huolehtiva koti, jossa lapsen olisi hyvä kasvaa?

Abortin kieltämistä ajavat unohtavat usein naisten oikeudet. Naisella tulee olla oikeus omaan ruumiiseensa ja oikeus päättää, mitä sille tapahtuu. Ongelmalliseksi tilanteen tekee se, jos toinen vanhempi on eri mieltä siitä, tulisiko abortti tehdä vai ei. Miesten oikeuksia on tärkeä pohtia, mutta naisen oikeutta ruumiiseensa ne eivät voi kumota. Tulisiko miehellä kuitenkin olla esimerkiksi oikeus kieltäytyä isyyden tunnustamisesta ja elatusvelvollisuudesta?

Teimme myös huomion, että abortin vastustajat ovat oppineet olemaan nostamatta uskontoa perusteluksi mielipiteelleen. Sen sijaan, että he puhuisivat siitä, mihin uskonto velvoittaa, puhutaankin moraalisesta velvoitteesta. Näin tehtäessä sanoma kuulostaa koskevan kaikkia eikä vain tietyn uskontokunnan edustajia.

Abortin tehneiden omat kokemukset on alettu huomioida verrattain myöhään. Kokemusten tarkastelu on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta huomattaisiin, miten yksilölliset sen vaikutukset ovat ja ettei ole mitään kaikille naisille yhteistä aborttikokemusta. Naisten asema on hankala siksikin, että turhan usein tarjolla on pelkkä syyllisen positio. Abortin tehneitä saatetaan syyllistää ikään kuin päätös ei olisi ollut heistä vaikea jo valmiiksi. Myös henkisen tuen tarpeen suuruuteen tulisi kiinnittää enemmän huomiota.

Keskustelussamme heräsi huoli myös ”Yksi meistä” – kansalaisaloitetta kohtaan. Siinä vaaditaan terveydenhuoltohenkilökunnalle oikeutta kieltäytyä abortin tekemisestä vakaumuksensa perusteella. Ensimmäiseksi ongelmaksi nousee vakaumuksen määrittely. Koskisiko se vain joidenkin tiettyjen uskonnollisten yhteisöjen jäseniä? Mikäli kansalaisaloite menisi läpi, olisi vaarana, että jotkut terveydenhuollon asiakkaat eivät saisi asiallista hoitoa tai hoitoa ylipäätään. Lisäksi meitä mietitytti se, miksi on hakeutunut alalle, johon kuuluvia työtehtäviä ei halua suorittaa ja se, mistä kaikista muista operaatioista voitaisiin vakaumuksen nojalla myöhemmin haluta kieltäytyä.

 

Julia Valli

Vuoden 2015 hallitus

Olen ollut kolme vuotta osa F-pisteen hallitusta. Ensimmäisen vuoden toimin kulttuuri- ja tapahtumavastaavana, toisen ja kolmannen puheenjohtajana. F-pisteen kautta olen myös löytänyt uusia ystäviä, osallistunut moniin mielenkiintoisiin enemmän tai vähemmän feministisiin keskusteluihin ja saanut oman alan työkokemusta. Jos voisin kuitenkin parantaa vielä jotakin F-pisteessä, toivoisin hallitukseen lisää toimijoita ja jäsenistöä mukaan päätöksentekoon.

13.11. valittiin F-pisteen uusi hallitus. Vanha hallitus vastaa F-pisteen toiminnasta vielä vuodenvaihteeseen saakka, mutta tämän jälkeen toimintaa aletaan pyörittää entistä pienemmällä porukalla. Toivomme siis löytävämme loppuvuoden aikana lisää toimijoita vuoden 2015 hallitukseen. Erityisesti myyjäis-, tila-, ja (toisesta) tapahtumavastaavasta olisi apua.

Toivomme myös jäsenistöltämme vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1.       Minkälaisia tapahtumia toivot F-pisteen järjestävän?

2.       Mikäli et osallistu tapahtumiin, johtuuko se ajanpuutteesta vai itse ohjelmasta?

3.       Oletko kiinnostunut lukupiiritoiminnasta? Jos vastasit kyllä, niin lukisitko mieluummin kaunokirjallisia teoksia vai tenttikirjoja ryhmässä?

(Voit jättää nimettömän vastauksesi blogin kommenttiboksiin, lähettää f-pisteelle sähköpostia osoitteeseen f-hallitus@lists.utu.fi tai ilmestyä 26.11. klo 16 Sirkkalan aulaan F-pisteen kokoukseen kertomaan mielipiteistäsi.)

Vuoden 2015 hallitukseen on valittu seuraavat henkilöt:

Hallituksen sisäiset virat:

Puheenjohtaja: Tiina Nissinen

Varapuheenjohtaja: Pipsa Raglitius

Sihteeri: Leena Rinne

Talousvastaava: Pipsa Raglitius

Tiedottaja: Anniina Kauppinen

Kulttuuri- ja tapahtumavastaava: Saara Khatib

Koulutuspoliittiset vastaavat: Julia Valli ja Jael Tuominen

Sosiaalipoliittinen vastaava: Anniina Kauppinen

Hallituksen ulkopuoliset virat:

Liikuntavastaava: Leena Rinne
Blogivastaava: Tiina Nissinen
Nettisivuvastaava: Pipsa Raglitius
Nytkisvastaava: Kia Andell
 

Tulevia tapahtumia:

F-pisteen pikkujoulut järjestetään lauantaina 22.11. klo 19–03 Mimesiksessä
(F-piste tarjoaa suolaisia ja makeita herkkuja sekä punaviiniglögiä. Teemana Joulu, joten ainakin tonttulakki kannattaa ottaa mukaan. Janoisimmille OPM.)

Keskiviikkona 3.12. klo 19 F-piste viettää vähän erilaisia kriittisiä iltamia. Menemme Tehdasteatteriin katsomaan Amatsoniaa, minkä jälkeen meitä odottaa keskustelutilaisuus naiseudesta esittävässä taiteessa.

(F-piste kustantaa osan lipuista, ja mahdollisuutta osallistua ilmaiseksi vain keskusteluosioon selvitetään parhaillaan. Tarkemmat tiedot ilmoittautumisesta lähetetään sähköpostilla vähän myöhemmin.)

 

Jael Tuominen

F-pisteen puheenjohtaja 2014

 

Kotityö, sukupuolten välinen työnjako ja feministinen marxismi

Kotityön asemaa on pohdittu feministisessä ajattelussa pitkään. Mielenkiintoinen kysymys on, miten siihen suhtaudutaan marxilaisessa feminismissä, jossa usein yhdistetään patriarkaalinen sorto ja kapitalistinen sorto yhdeksi toisiinsa kietoutuneeksi (naisia erityisellä tavalla) sortavaksi järjestelmäksi.

Heidi Hartmannin kirjoittaa artikkelissaan The Unhappy Marriage of Marxism and Feminism: Towards a More Progressive Union (teoksesta The Unhappy Marriage of Marxism & Feminism. A Debate on Class & Patriarchy, 1981) siitä, kuinka patriarkia ja kapitalismi tukevat toistensa olemassaoloa. Hän kiinnittää huomiota naisten erityiseen asemaan sukupuolittuneen sorron kohteina, eli kotitöiden pääasiallisina tekijöinä ja lasten kasvattajina palkkatyön ulkopuolella –  tilanne, joka kirjoittajan mukaan hyödyttää miehiä ja helpottaa miesten palkkatyötä sekä samaan aikaan heikentää naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa.

Hartmannin artikkelissa keskitytään myös (palkattoman) kotityön asemaan, mitä tässä tekstissä pohdin. Feministisessä marxismissa kotityöhön on siis kiinnitetty erityistä huomiota, ja joskus se on haluttu määritellä tuottavaksi työksi palkkatyön rinnalle. Marxin perusmääritelmä tuottavalle työlle kuitenkin on, että sen on tuotettava lisäarvoa. Feministimarxistien on siis joko  määriteltävä ”tuottava työ” uudelleen, eri tavoin kuin Marx, tai kotityöstä olisi alettava maksaa palkkaa, jotta se voisi olla ”tuottavaa työtä” marxilaisessa mielessä. Jälkimmäistäkin vaihtoehtoa on vaadittu (mm. Wages for Housework –kampanja¹), mutta se on kohdannut myös vastustusta feministien keskuudessa (vahvistuisiko jako ”miesten töihin” ja ”naisten töihin” vain entisestään?).

Äkkiseltään Hartmannin artikkelissa ilmenevä maailmankuva tuntuu nyky-Suomen kontekstissa hieman vanhentuneelta: meillä on sentään isyys- ja hoitovapaat, suurin osa äideistä käy töissä ja lääkäreistäkin yli puolet on naisia. Ei tarvitse kuitenkaan kuin katsoa tilannetta hieman yksityiskohtaisemmin, ja samat vanhat sukupuolten väliset erot ja hierarkiat löytyvät helposti: neurokirurgeista 77% on miehiä, kun taas lastenpsykiatreista 91% on naisia² (syynä kenties sosiaalistuminen ympäröivän yhteiskunnan sukupuolinormeihin?). Jako miesvaltaisiin ja naisvaltaisiin (esim. hoiva-ala) aloihin elää vahvana arvostuksineen, sukupuolten välinen palkkaero on yhä todellisuutta, ja Perussuomalaisten sekä nykyään myös SDP:n kohderyhmänä tuntuu olevan yksinomaan miehet.

Olen vasta äskettäin tutustunut marxilaiseen feminismiin, joten en analysoi sen kysymyksiä tässä tämän syvällisemmin. Aihe on joka tapauksessa mielenkiintoinen, ja mielestäni yhä ajankohtainen.

Minna Hannula

Lähteet:

1.      Wikipedia URL: http://en.wikipedia.org/wiki/Wages_for_housework

2.      Sanna Tarvainen - Näistä lääkäreistä valtaosa naisia - näissä miesenemmistö (terve.fi) URL: http://www.terve.fi/potilas-ja-yhteiskunta/73001-naista-laakareista-valtaosa-naisia-naissa-miesenemmisto

3.      Hartmann, Heidi (1981) The Unhappy Marriage of Marxism and Feminism:
Towards a More Progressive Union. Teoksesta The Unhappy Marriage of
Marxism & Feminism, A Debate on Class & Patriarchy (ed. Lydia Sargent).
London: Pluto Press.

 

Kasvot kasvottomille

Tällä viikolla Turussa voi nauttia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kertovista elokuvista, kun Vinokino tuo joukon kyseisen aihepiirin elokuvia Turun valkokankaille. Yksi festivaaleilla nähtävistä elokuvista on Pirjo Honkasalon ohjaus Betoniyö, joka perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin ja sai ensi-iltansa vuonna 2013. Kyseinen elokuva teki minuun vaikutuksen, kun sen ensimmäisen kerran näin, eikä ole menettänyt kiinnostavuuttaan useammankaan katselukerran jälkeen, joten päätin kirjoittaa hieman pohdintojani Betoniyöstä.

Erääksi Betoniyön teemaksi nousee kasvottomuus, tietynlainen anonyymiys. Aivan elokuvan alussa päähenkilö, 14-vuotias Simo, katsoo itseään ilmeisesti kylpyhuoneen peilistä. Koska ilma ja peili ovat huuruisia, näkyvät kasvot sumeina, tunnistamattomina. Kohtaus asettaa lähtökohdaksi ajatuksen, joka toistuu useasti elokuvan aikana: Simo ei ole identiteetiltään tarkkarajainen vaan ennemminkin sumea, häilyvä ja epävarma.

Varhaismurrosikä on monelle uuden identiteetin rakentamisen aikaa. Kehossa tapahtuvat muutokset vaikuttavat käsitykseen omasta itsestään, eikä minäkuva aina muutu ilman konflikteja. Näiden asioiden kanssa tulkitsen myös Betoniyön Simon taistelevan. 14-vuotiaana hän ei ole enää lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Myös ympäristö vaikuttaa; miehen mallia antavat niin väkivaltainen isovelikin kuin naapurin valokuvaajamies. Ei ole mikään ihme, että oma identiteetti tuntuu olevan hukassa, kun ulkopuoliset tekijät kiskovat eri suuntiin ja samaan aikaan on yritettävä ymmärtää omaa sisäistä maailmaansa.

Honkasalon elokuvan yksi ansioista on, ettei se osoittele liikoja. Kauniisti kuvattu elokuva antaa katsojalle aikaa ajatella itse. Henkilöt näytetään toki tietystä näkökulmasta ja heissä on elokuvahenkilöiden taiteellisuutta, mutta katsojan on itse muodostettava mielipiteensä, kohdattava omat ennakkoluulonsa. Hyviksiä ja pahiksia ei ole, on ihmisiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa itsensä kanssa.

Betoniyön alussa Simon kasvot näyttävät peilissä epäselviltä, sumeilta, huuruisilta. Elokuva ei anna katsojalle suoria tulkintaohjeita ja uskon, että Simon hahmosta on löydettävissä yhä useampia ja useampia tulkintoja. Mutta tulkitsee hahmon miten tahansa, eräässä tärkeässä tehtävässä Betoniyö väistämättä onnistuu: elokuvan ajan Simo saa olla valkokankaalla tai ruudussa, Simon kasvot näkyvät katsojalle. Simo ei ole enää kasvoton. Tämä on elokuvien mahdollisuus: antaa kasvot ihmisille, joilla niitä ei syystä tai toisesta ole. Siihen pyrkii myös koko Vinokino-festivaali, jonka elokuvat kertovat tarinoita niistä, jotka eivät aina saa ääntään kuuluviin.

Vinokino-elokuvafestivaali Turussa 24-26.10.
http://www.vinokino.fi/

Katri Aholainen

Haasteita postkoloniaalisessa ja länsiamaisessa feminismissä

Monen ei-niin-hyvin kesätyöhaussa menestyneen yliopisto-opiskelijan tapaan minäkin kulutin kesäni opintopisteitä kartuttaen. Koska kesällä ei kuitenkaan ole kovin mukavaa opiskella, valitsin kurssivalikoimasta itseäni kiinnostavia aiheita. Lopputuloksena syntyi mm. essee otsikkohirviöllä ”Toiseus länsimaisessa feministisessä tutkimuksessa ja rasismi postkoloniaalisen tutkimuksen näkökulmasta” (otsikoiden keksiminen ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini, jos ette vielä sitä huomanneet). Lähdemateriaalinani käytin neljää teosta, joiden nimet löytyvät blogin lopusta.

Kuten nimihirviöstä on mahdollista päätellä, käsitteli esseeni postkoloniaalista feminismiä* ja sen länsimaiseen tutkimukseen kohdistamaa kritiikkiä. Tekstissäni tarkastelin niin länsimaisen feminismin ongelmakohtia kuin postkoloniaalitutkijoiden tarjoamia ratkaisuehdotuksia, minkä lisäksi punoin lopuksi kokonaisuuden yhteen pohtimalla nykypäivän haasteita – tarkoitan siis niitä ongelmakohtia, joihin ei kovasta työstä huolimatta ole vielä löydetty ratkaisua kummankaan tutkimussuuntauksen parissa. Tässä blogitekstissä keskityn juuri näihin loppuluvussa esiin tuomiini haasteisiin.

(Postkoloniaalisen) feminismin suurimmaksi haasteeksi on noussut kysymys siitä, onko ylipäätään oikeaa tapaa puhua sukupuolesta tai naisista. Esimerkiksi pelkästään feministisen tutkimuksen sisällä on useita erilaisia diskurssiivisia kenttiä, länsimaisten ja kolmannen maailman naisten erilaisista elämistä puhumattakaan. Varsinkin kentältä toiseen siirtyminen (postkoloniaalille tutkijalle välttämätöntä) korostaa erojen olemassaoloa. Ei ole myöskään helppoa määritellä, miten sukupuolesta tai naisista voi puhua, miten toista kulttuuria voi todella ymmärtää tai voiko politiikkaa rakentaa identiteetin varaan. Erosta puhuttaessa vaarana on myös riski liiallisesta romantisoinnista, sillä esimerkiksi köyhien naisten kuvaileminen tietorikkaiksi ja viattomiksi voi olla hyvä poliittinen strategia, mutta samalla se uhkaa essentialisoida naiset yhtenäiseen muottiin.

Puhe väristä ja rodusta osana eroja ja identiteettiä onkin herättänyt pohdintaa siitä, onko identiteetti sopiva pohja politiikan rakentamiselle. Postkoloniaalisessa tutkimuksessa on muun muassa miettitty, palautuuko rotu samalla tavalla biologiaan kuin sukupuoli (sex) tai määrittyykö se osaksi eksoottista kokemusta kuten monesti ajatellaan. Lisäksi on korostettu, etteivät määritelmät ole kielessä itsessään, vaan kieltä käyttävän ryhmän käsissä. Postkoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa ollaan siis sen kysymyksen ääressä, voiko vierasta kulttuuria tutkia saatika ymmärtää oman kulttuurinsa pohjalta – määritelmät kun eivät ole olemassa kielen ulkopuolisina totuuksina, vaan niiden merkitykset voivat muuttua kielen käytön myötä. Näkökulmia on siis monia, eikä vain yhtä näkökulmaa voi välttämättä nimetä toista paremmaksi.

Länsimainen feminismi puolestaan joutuu yhä edelleen käymään taistelua huomioidakseen postkoloniaalisen kritiikin tutkimuksessaan. Esseen loppupäätelmänäni olikin, että feministisen tutkimuksen pitäisi ottaa vahvemmin päämääräkseen oman toimintansa kehittäminen. Ensimmäisenä askeleena tulisi ymmärtää, ettei kolmas maailma ei mikään ole yhtenäinen alue, joka olisi mahdollista selvärajaisesti määritellä. Seuraavaksi feministitutkijoiden tulisi tiedostaa oma paikkansa valtasuhteissa esimerkiksi diskursseja ja nimityksiä tuottavana instituutiona. Samaan aikaan tulisi myös pohtia, miten tutkia ja ymmärtää toista kulttuuria, jos erot tulevat esiin jo käsitetasolla esimerkiksi sukupuolta määriteltäessä. Ainoastaan avoimuudella ja vilpittömällä ”toiseuden” arvostamisella on mahdollisuus työskennellä rasismia ja syrjintää vastaan - taistelun on lähdettävä liikkeelle feministisen liikkeen sisältä sen sijaan, että liikessä keskityttäisiin etsimään sorron ja alistuksen syitä tutkimuksen rajojen ulkopuolelta.

Postkoloniaalisen näkökulman tärkeys on huomattu myös F-pisteessä, sillä bileiltojen huippuhetkinä (ulkona tupakkapaikalla siis) on pohdittu etnisyyden ja rodun tärkeyttä sekä teeman tuomista mukaan toimintaan. Ongelmaksi tuntui kuitenkin nousevan pelko siitä, että ilman kokemusta etnisestä tai rodullisesta syrjinnästä toimista ei olisi mitään hyötyä – päinvastoin ilman niitä toimien pelättiin korostavan valkoisen länsimaisen feminismin valta-asemaa (ei myöskään pidä unohtaa sitä kauhua, mitä sanat ”vaihto-opiskelija” ja ”englanti” monissa herättävät...). Esiin noussut pelko ei ole vieras myöskään feministisen tutkimuksen piirissä, minkä takia sivusin aihetta myös esseessäni. Huolta ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä esimerkiksi Ann Russon mukaan riittää, että tutkija tiedostaa oman etuoikeutetun asemansa valkoisena ja keskiluokkaisena (naisena) ja hakee inspiraatiota ja voimaa tutkimukseen omasta syrjinnän kokemuksestaan. Toista ei tarvitsekaan ymmärtää täysin, kunhan ei aseta omaa ajatusmalliansa muiden mallien yläpuolelle.

Kannustankin kaikkia sukupuolen & seksuaalisuuden etnisyydestä ja rodullisuudesta kiinnostuneita tarttumaan rohkeasti aiheeseen! Esimerkiksi tänne blogin kommenttiosioon tai blogin s-postiin voi heittää ideoita siitä, miten F-piste voisi nostaa kyseisen aiheen paremmin esiin toiminnassaan.

Pipsa Raglitius

***

Brah, Avtar: Cartographies of diaspora: contesting identities. 
Spivak, Gauatri Chakravorty: Maailmasta kolmanteen. 
Third world women and the politics of feminism. Edited by Chandra Talpade Mohanty, Ann Russo & Lourdes Torres.
Rotunaisia ja feminismejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Toim. Jaana Airaksinen & Tuula Ripatti.

 *Postkoloniaalilla feminismillä viitataan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa feministiseen tutkimukseen ilmestyneeseen suuntaukseen, joka halusi kiinnittää huomiota länsimaisen feminismin valta-asemaan, jonka kautta väri ja rotu suljettiin tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Puhuttiin mm. länsimaisesta katseesta, eli tavasta määritellä ei-länsimaisia kulttuureja alistavasti. Uuden suuntauksen kannattajat pitivät tärkeänä tutkimusta, joka tarkasteli vallan ja alistuksen suhteita sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen. Vaikutteita haettiin myös erofeminismistä, jossa korostettiin etteivät naiset ole yksi, yhtenäinen ryhmä, vaan monista erilaisista identiteeteistä ja eroista koostuva joukko.

Nyt alkaa hanurihaaste!

YTHS:n Pylly ylös –hankkeen julisteet koristavat runsain mitoin ainakin Sirkkalan seiniä. Hanke on aloitettu positiivisten terveysvaikutusten lisäämiseksi. Julisteiden mukaan Turun yliopiston opiskelijoilla ja henkilökunnalla on paljon niska- ja hartiaseudun sekä alaselän vaivoja ja ylipainoa ja siihen liittyviä sairauksia. Oma huomioni kiinnittyy juuri ylipainoon ja ”siihen liittyviin sairauksiin”. Hanke kun ei sen suuremmin avaa, mitä nämä sairaudet ovat ja millä tavoin ne ovat juuri ylipainoon – tai läskimakkaroihin, isoihin pyllyihin ja selluliittiin – yhteydessä. Kiinnostavaa on myös se, kuinka hanke ohittaa ne ihmiset joilta (pitkäkestoinen) seisominen ei noin vain luonnistu. ”Jaksaisitko sinä seisoa yhden minuutin puolessa tunnissa” tai valita portaat, jos olet pysyvästi pyörätuolissa?

Pylly ylös –hanke toistaa ajatusta siitä, että ihmisen ulkomuoto olisi jollain tapaa aina yhteydessä tämän terveydentilaan. Ylipaino itsessään esitetään ja nähdään sairauden kaltaisena tilana, tai ainakin itseä ja muita suuresti häiritsevänä asiana. Selkävaivat, väsymys ja vyötärönympärys näyttäytyvät hankkeessa samanarvoisina haittoina.

Julisteiden kuvitus korostaa lihavuuden merkitystä terveydessä/terveydettömyydessä: kuvattuna on päärynävartaloinen, siis keski- ja alaruumiistaan tuhti, hahmo yhdessä itseensä suhteutettuna kovin pienikokoisen jakkaran kanssa. Jakkara on toisinaan takertunut hahmon pyllyyn. ”Säännöllisesti toistetut seisomisjaksot saattavat viedä vyötäröltäsi jopa neljä senttiä!”, hankkeen nettisivulla ilmoitetaan. Istumisen kerrotaan lihottavan ja lisäävän napostelua tv:n ääressä, ja: ”Vyötärön ympärys ja takamus siis pienenee, kun vähentää istumista.” Lisäksi hanke muistuttaa, että: ”Istumalla saa myös läskimakkaroita, vielä isomman pyllyn, selluliittia, huonon yleiskunnon ja sohvaperunasyndrooman.”

Läskimakkarat ja huono yleiskunto eivät käsittääkseni kulje läheskään aina käsi kädessä. On huolestuttavaa, että lihavuus esitetään yksiselitteisen negatiivisena asiana, jonain josta täytyy päästä eroon keinolla millä tahansa. Tämäkin hanke olisi kenties välittänyt viestinsä tehokkaammin, jos se olisi keskittynyt terveyteen terveyden vuoksi. Nyt itselleni tulee olo, että terveyden rinnalla yhtä tärkeänä tavoitteena on tietyn tyyppisen ulkonäköihanteen saavuttaminen. 2,5 cm vyötärönympäryksestä pois (”Tiesitkö, että eräässä tutkimuksessa ihmisiä pyydettiin käyskentelemään mainoskatkojen ajan. Energiankulutus kasvoi selvästi, napostelu väheni ja kuuden kuukauden aikana koehenkilöiden vyötärönympärys pieneni 2,5cm.”) voi toki olla jollekulle merkittävää, mutta ei se sentään terveyttä itsessään edistä.

Kenties terveyttä, hyvää yleiskuntoa ja liikunnan ilojen sanomaa voisi edistää myös antamalla kaikkien kehojen olla sellaisia kuin ne ovat? Olisi ehkä hyvinkin paljon mukavampaa kaikille, jos oma keho (ja muiden kehot!) voitaisiin nähdä riittävän hyvänä nyt, eikä vasta sitten kun muutama sentti vyötäröltä ja muutama muhkura selluliittia on pudonnut pois.

 

”Kokeile jo tänään!”

Lainaukset ja esitteet http://www.yths.fi/pylly_ylos

 

Keskivartalolihavin terveisin,

Tiina

Videopeleistä ja naisista

Tässä blogissa on aiemmin kirjoitettu  tv-sarjasta nimeltä My Mad Fat Diary. Kirjoituksen alussa todetaan, kuinka suuressa osassa valtavirtaviihdettä naishahmot jäävät usein hyvin ohuiksi tarinankerronnan keskittyessä  mieshahmoihin. Yhdyn tähän näkemykseen, ja nostan elokuva- ja tv-teollisuuden lisäksi esille viime vuosina rajusti kasvaneen viihdeteollisuuden alan: peliteollisuuden. Peliteollisuuden arvo on noussut jo esimerkiksi elokuvateollisuutta suuremmaksi, joten pelien pelaaminen on valtavirtaa siinä missä Hollywood-leffojen katsominenkin – useiden tutkimusten mukaan myös naisten keskuudessa. Miksi siis naispäähenkilö on peleissä harvinaisuus?

Syitä on tietysti monia. Suurta osaa peleistä markkinoidaan miehille ja ne räätälöidään male gazelle sopiviksi (myös elokuvista tutut naishahmojen epäkäytännölliset taisteluasut on viety videpeleissä kenties vieläkin pidemmälle), eikä ole siis mikään ihme, että päähenkilöksikin siis usein päätyy mies. Foorumeilla näkee usein toisteltavan näkemystä siitä, että pelit, joissa on naispäähenkilö, eivät myy. Väite ei kuitenkaan ole totta, josta esimerkkinä mainittakoon loistava Portal-sarja. Peliteollisuus on pitkälti miesvaltaista, mikä tietysti vaikuttaa pelien sisältöön. Muutama kuukausi sitten Ubisoft ilmoitti, että suositun Assassin’s Creed pelisarjan uusimpaan osaan ei ole tiedossa pelattavia naishahmoja. Virallinen syy? Naishahmoja on liian kallista ja vaikeaa animoida.

Julkistus aiheutti paljon kritiikkiä ja keskustelua naishahmoista peleissä yleensä. Palautteen määrästä lienee selvää, että tilausta naishahmoille kyllä olisi. Tietyillä internet-foorumeilla asenteet naisten pelaamista ja pelien feminististä kritiikkiä kohtaan ovat kuitenkin pelottavan aggressiivisia. Tunnetuimpia tapauksia on Anita Sarkeesian tapaus vuodelta 2012. Kun Sarkeesian aloitti joukkorahoituskampanjan tehdäkseen videoita, joissa tarkastellaan seksismiä peleissä, häntä uhkailtiin muun muassa pahoinpitelyillä ja raiskauksilla, ja Internet täyttyi vihasivuista.

On siis vielä matkaa siihen, että naiset nähtäisiin pelien uskottavana kohderyhmänä miesten rinnalla. Pelit eivät ole (koskaan olleetkaan) vain miesten juttu, joten olisi kohtuullista, että tämä alettaisiin huomioida myös pelien tarinan suunnittelussa ja toteutuksessa. Onneksi poikkeuksiakin toki on. Jo edellä mainittu Portal sisältää useamman mielenkiintoisen naishahmon, ja Tomb Raiderin Lara Croft on yksi tunnetuimmista videopelihahmoista. Myös tarinallisesti erittäin vahvat Mass Effect- ja Dragon Age -pelisarjat antavat mahdollisuuden luoda naispäähenkilöt (vaikka pelien mainonnassa jälleen on käytetty lähinnä miesvaihtoehtoa) pelissä esiintyvien muiden mielenkiintoisten naishahmojen lisäksi.

Minna Hannula