SCUM Manifesto on Valerie Solanasin vuonna 1968
ilmestynyt teos ja radikaalifeminismin klassikko. Luin SCUMin taannoin sukupuolentutkimuksen
klassikkokurssia varten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nautin sen
monitasoisuudesta, vihaisuudesta, siitä miten siinä näytetään keskisormea
patriarkaaliselle järjestelmälle ja ennen kaikkea siitä, miten siinä kannustetaan
sotaan apatiaa, passiivisuutta ja yhteiskunnallisia hierarkioita vastaan. Rakastan
manifestin kohtuuttomuutta, ehdottomuutta, anarkistisuutta ja vittumaisuutta – se
on yhteiskuntakritiikkiä par excellence.
Solanas asettaa sosiaaliutopistiset tavoitteensa
heti manifestin alussa: vallankumous, rahajärjestelmän tuhoaminen, täydellisen
automaation asettaminen ja ehkä kaikkein eniten kohua herättänyt väite –
miessukupuolen tuhoaminen – ovat keinot paremman yhteiskunnan luomiseksi.
Kuulostaa raflaavalta, eikö? Päälle sylkevä retoriikka ja vihainen ilmaisu
hirvittävät varmasti monia, mutta siihen ei kannata jäädä liiaksi kiinni.
Kauhistelun sijaan kannustankin lämpimästi kokeilemaan syvällisempää kontekstualisointia.
Manifestien ymmärtämiseksi niitä on hedelmällistä
tarkastella eri konteksteissa, eikä niistä irrotettuina. Manifestien
lajityyppiin kuuluvat esimerkiksi militantti ilmaisu, utopioiden ja dystopioiden
käsitteillä pelailu, julistavuus ja kärkevyys – ”kuunnelkaa minua ja
viestiäni!” ne kiljuvat. Solanasin manifesti syntyi osaksi toisen maailmansodan
jälkeistä yhteiskunnallista ilmastoa: ajan ahtaisiin sukupuoli- ja
seksuaalisuuskäsityksiin perustuvat rakennefunktionalistinen ja
psykoanalyyttinen ajattelu elivät kultakauttaan ja Nancy Friedanin The Feminine
Mystique (suom. Naisellisuuden harhat) oli ilmestynyt viisi vuotta aiemmin.
Radikaalifeministien erittäin ymmärrettävä vitutus kumpusi siitä, ettei
naisilla ollut tilaa toimia miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.
Heteroseksuaalisen sukupuolijärjestelmän tarkoitus
on pitää kaikki kurissa, nuhteessa ja hiljaisina, koska se voisi vaarantaa
valkoisten keski-ikäisten hyvätuloisten heteromiesten hegemonisen valta-aseman
yhteiskunnassa. Älkää nyt hyvänen aika riehuko ja vallan radikalisoituko! Vallankumous
syö lapsensa! Jaan Solanasin kanssa ajatuksen siitä, että hierarkioiden ja
eriarvoisuuden lävistämä järjestelmä haluaa kesyttää yksilöt ja ajaa etenkin
alisteisessa asemassa olevien ihmisten toimijuuden mahdollisimman ahtaalle.
Manifesti kritisoi patriarkaalisuuden lisäksi myös
kapitalismia ja työhön perustuvaa yhteiskuntamallia: sorron muodot ovat
yhteenkietoutuneita ja yhden eriarvoisuuden muodon hyväksyminen johtaa
muidenkin hyväksymiseen. Risteävien erojen analyysi onkin feminismille
välttämätöntä. Se ajatus, ettei naisten tarvitse jäädä kotiin, toteuttaa
itseään miehiä eri tavoin palvelevina, alistuvina synnytyskoneina tai
vaihtoehtoisesti kapitalismin ehdoilla uraa luoden, on arvokas ja
välttämättömän tarpeellinen myös tässä ajassa. Antikapitalismi on onneksi
olennainen osa pinkkimustaa queerfeminismiä, jonka muotoutumiseen Solanas on
kiistatta manifestillaan vaikuttanut. Tästä huolimatta on kuitenkin järkevintä
olla tarkastelematta feminismin historiaa laiskana
kehityskertomus-narratiivina, koska se ei tee historiallisille subjekteille
oikeutta.
Eräässä blogitekstissä kehotetaan lukemaan SCUMia
vertaamalla sitä moderneihin ”vihapuheen klassikoihin”, kuten Mein Kampfiin tai
myöhempien aikojen natsien tekstimuotoisiin pökäleisiin. Ei, ei ja vielä kerran
ei! Tämä on todella huono idea. Feminististen manifestien ero rasistisiin
manifesteihin on se, että feminististen manifestien taustalla on seksistisen
järjestelmän kritiikki ja pyrkimys tasa-arvoon. Natsimanifestien ”viestit” taas
ovat etuoikeutettujen rasististen koliikkiaikuisten väninää siitä, miten on
aivan helvetin kohtuuton vaatimus, että joku muukin haluaa olla olemassa ja
elää elämäänsä. (Punch up, not down,
niin kuin hyvän vitsikulttuurin nyrkkisääntö menee.) Natsimanifesteja ei
kannata lukea, eikä niille kannata suoda huomiota, sillä ne luovat rasismille
ei-toivottua diskursiivista tilaa ja luonnollistavat sitä. Ne eivät tuo pöytään
mitään vallankumouksellista, saati uutta.
SCUM sen sijaan on monella tapaa
vallankumouksellinen teos. SCUM sanoo ääneen sen, mitä ei saisi sanoa ja SCUMissa
kuuluva ääni kuuluu kirjoittajalle, jonka toimijuus (ja sen oikeutus) asetetaan
jatkuvasti kiistanalaiseksi julkisuudessa. Solanasin taustasta nimittäin
muistetaan aina ja joka tilanteessa sanoa tasan kaksi asiaa: se, että hän oli
skitsofreenikko ja se, että hän ampui Andy Warholia vuonna 1968. Miksi Solanasia
halutaan määritellä hänen diagnoosinsa ja häntä huomattavasti asemaltaan
korkeamman miehen, eikä hänen ajattelunsa kautta? Millä tasolla tällainen ei ole
sekä toiseuttavaa että syrjintää oletetun psyykkisen sairauden ja sukupuolen
perusteella?
Tällaista ulkopuolelta määrittelyä voi tarkastella
marginalisoivan vallankäytön tapana, jolloin vähättely näyttäytyy keinona
vähentää niin sorrettuun vähemmistöön kuuluvan yksilön uskottavuutta,
toimijuutta kuin poliittisia mahdollisuuksiakin. Nämä ovat samanlaisia keinoja
murentaa solidaarisuutta ja yhteiseen vastarintaan asettumisen mahdollisuuksia
kuin esimerkiksi hysteerisen/hullun naisen trooppi, ”kaunis nainen ei voi olla
älykäs” -ennakkoluulo, ”naiset eivät tule toimeen keskenään” -ajatus ja muut
kulttuuriset naiseuteen liittyvät myytit, jotka ovat tasan seksististä höpönhöpöä,
mutta joita ajatellaan tosiasioina.
Solanas näyttää meille patriarkaalisen järjestelmän kielteisiä
puolia ja manifesti on kouriintuntuva osoitus siitä, että joskus ainut tapa
ajatella radikaalisti toisin on ajatella maailma kokonaan ilman sortajia. Alun
miesten eliminointia voikin tulkita hyperbolisena ajatusleikkinä, jonka
tarkoitus on vain saada miehet kuuntelemaan manifestin viesti (filosofisesti ”kuolleiksi
julistetut” eivät tietenkään auo päätään tai tee muuta vastarintaa). Manifestin
loppupuolella Solanas nimittäin myöntää, että miehet voisivat olla osa
SCUM-vastarintaliikettä apulaisten tehtävissä. Miehet voivat siis olla
liittolaisia, mutta radikaalifeministisestä näkökulmasta he eivät voi käynnistää
feminististä vallankumousta.
Vaikka se fakta, että Solanas ampui Warholia,
eittämättä ruumiillistaakin Solanasin manifestia ikävällä tavalla, sen ei pidä
antaa määrittää SCUM-tulkintaa liikaa. SCUMille läheisempiä ja parempia
vertailukohtia ovat viime vuosisadan alun avantgarde-taidemanifestit ja
esimerkiksi Donna Harawayn The Cyborg Manifesto. SCUM on manifestina aivan omaa
luokkaansa: militantista ilmaisustaan huolimatta Solanas nimittäin haaveili pohjimmiltaan
rakkaudelle, ystävyydelle ja keskustelulle – siis merkitykselliselle ja
vastavuoroiselle vuorovaikutukselle – perustuvasta feministisestä yhteiskunnasta.
Filosofi Ludwig Wittgenstein sanoi, että siitä mistä
ei voi puhua, täytyy vaieta. Olen asiasta hieman eri mieltä: siitä mistä ei voi
puhua, täytyy HUUTAA.
Lukekaa SCUM Manifesto, niin ymmärrätte miksi. Ja
muistakaa se konteksti.
-Pihla Hänninen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti