The Handmaid’s Tale - absurdius ja ahdistus

”Under his eye”

”Blessed be the fruit”

”May the Lord open”

The Handmaid’s Tale on kuvaus todellisuudesta, jossa nainen raiskataan, jotta tämä tulisi raskaaksi. Syntyvä lapsi on miehen ja tämän vaimon, jonka edessä konkreettisesti tuo raiskaus tapahtuu.

Sopivia sanoja kuvailemaan fiiliksiä tämän sarjan edetessä on ollut todella vähän. Inho ja kuvotus lienevät lähimpänä. Kantavana voimana toki on myös huomattavan inhimillinen toivo, jonka turvin itse kuitenkin koukutuin tuohon tämän hetken todellisuutta huokuvaan maailmaan. 

Millaisena näyttäytyy nyky-yhteiskunta, jos sen kehyksiin Handmaid’s Tale’n juoni solahtaa niin helposti?

Herään keskiviikkoon, jossa Kanye Westin julkilausumiin ajatuksiin orjuudesta valintana viittaava häsäri (#IfSlaveryWasAChoice) on ykköstrendaus. Antti Rinne peräänkuulutti synnytystalkoita vuoden 2017 elokuussa. Marraskuussa 2016 herättiin päivään, jona Donald Trump oli juuri voittanut Yhdysvaltain presidentinvaalit. Tavallaan aika irrallinen kolmikko, mutta omissa etuoikeuksissaan kylpeviä cis-miehiä riittää moneksi ja mitä ilmeisimmin kiteyttämään jotain olennaista dystooppisesta tv-sarjasta.

Margaret Atwoodin kirja The Handmaid’s Tale julkaistiin vuonna 1985 ja siitä on tehty vuonna 1990 elokuva-adaptaatio samalla nimellä. Tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden kolme ensimmäistä jaksoa saivat ensiesityksensä Yhdysvalloissa Hulun tilausvideopalvelussa 26.4.2017. Sarjan toinen tuotantokausi alkoi 25.4.2018.  

   

Sarjaa katsoessa absurdiuden ja todellisuuden tunnun kokemuksia on lähes mahdoton erottaa toisistaan. Äänimaailma ja visuaalinen toteutus tuottavat samanlaista toisiinsa sekoittuvien osaltaan ristiriitaisten kokemusten maailmaa. Erityisesti visuaalisuus täydellisyydessään paitsi pakahduttaa myös ahdistaa. Valo siivilöi eteemme täydellisen harmonisia interiöörejä, mutta viimeistään ulkona tuo valo tuntuu paistavan painostavasti kuin kuvun läpi.

On absurdia, että kuvaus on samaan aikaan niin vahvasti jostain, jonka ajatellaan olevan menneisyyttä, tai jostain joka muistuttaa nykyisyyttä ja osaltaan jotain hyvin tulevaisuuskaikuista, josta ei toki kukaan tiedä.

En käsitellyt tekstissäni oikeastaan varsinaisia teemoja, jotka sarjasta nousevat, en ole myöskään lukenut kirjaa, josta sarja ymmärtääkseni irtaantuu enemmän kuin elokuva; pituutensakin puolesta. Osoittaisin kritiikkiä sarjaa kohtaan enemmän, jos tämä olisi painottunut sellaiseen pohdintaan.

Ylipäätään sarjan teemojen osalta ei välttämättä tunnu edes mahdolliselta tutustua ohjelmaan, jossa jo kuvaukset saavat niskakarvat pystyyn. Jos joskus kuitenkin tuntuu, etteivät feministiset pyrkimykset etene mihinkään konkreettisesti yhteiskunnassa, katso The Handmaid’s Tale ja anna arvostus sille työlle, jota teet arjessasi, jotta elinympäristösi vastaisi yhä enemmän omaa arvomaailmaasi. Arvostus myös sille, ettet antanut senkään valkoisen cis-heteromiehen ja tämän salaseuran kävellä ylitsesi. 

- Heini, somevastaava ja tiedottaja, joka pelkää kieroutuneensa, koska katsoi kuitenkin tätä mieluummin kuin Game of Thronesia

Toiset parhaaseen katseluaikaan

Lähdin käymään vanhempieni luona ja törmäsin siihen, että on olohuone, on televisio ja televisiosta katsotaan ohjelmia, kun ne televisiosta esitetään. Lauantai-illan ”prime time” voisi tarjota taas olohuoneen valloittavan hetken, joka yhdistäisi sukupolvet ja eri puolueiden kannattajat eri puolilla Suomea. Samalla hirvitti, mitä siitä tulisi. Olisin voinut varmasti sivuuttaa kysymykset siitä, haluaisinko miljonääriksi, ja, mikä ei kuulu joukkoon liittyen viimeisimpiin uutisointeihin. Silti katsoin kyseiset ohjelmat: Haluatko miljonääriksi? ja Uutisvuoto. 

”Hurri” ja ”ryssä”; siellä ne yhä olivat sanoina, heittoina, huolettomina ja näköjään varsin vaarallisen viattomina. 

Vaan missä lienee samoin ivaileva ja negatiivinen klangi ”jenkit” heitosta?  Mikseivät ”uusnatsit” kuulu tällaiseen yleiseen läpänheittoon sitten kuitenkaan, tai miksi heistä puhutaan kuin he olisivat pyrkimässä eduskuntaan (äänestettiin heitä sinne tai ei)? Heitä ei ole suljettu samoin yhteisön ulkopuolelle tällaisina heittoina, sillä heidän ajatellaan kuuluvan ilmeisesti ”meihin”. ”Meihin”, jotka yhdessä katsomme parhaaseen katseluaikaan, yhdessä nauramme korvanappiin sanelluille heitoille. Miten hauskaa olikaan keksiä taannoin virolaisten ”porot” -termille joukkovoimautumisen hengessä vastinetta valtakunnan median toimesta, ja sitten pyydellä anteeksi, että ei me tarkoitettukaan. 

On kuitenkin ilmeisen okei Jaajo Linnonmaalta heittää, että kilpailija ”ryssi” jonkun täysin kilpailuun liittymättömän asian. Uutisvuodossa puolestaan haettiin eroa kuvien välille, joita kuvailtiin sanoin ”peli, vati, marzi ja hurri”. Lopuksi, tehtävän ratkettua, vielä viimeisen selvennettiin tarkoittavan suomenruotsalaista, sekin ilmeisesti puolivitsikkäästi. 

”Ne” eivät ole ”me”. ”Ne” eivät ole ”meidän” tv-lähetystemme äärellä, ja vaikka ovatkin, niin ei siinä mitään, koska hei, huumorillahan tässä vaan. Huumorilla toiseutetaan samalla kaavalla ajasta toiseen; ”toinen” on parka, hassu, säälittävä, side-kick, tai vastaava "välttämätön" jonka näennäinen sisällyttäminen samaistuttavaan yhteisöön ylipäätään tuntuu helpottavalta oikeutukselta sanoa mitään – tai nauraa. Sitä ei tarvitse kyseenalaistaa, sillä olihan siellä sentään mukana ”vähemmistöjä” tai muutoin ”toisiksi” luokiteltuja hahmoja. Ja: "tuollaisiahan ne ovat" -stereotypiat tuntuvat viimeistään helpottavan oloa, ja niille osaksi luultavasti onkin naurettu, että ompas hassua ja osuvaa.

Näissä ohjelmissa esitetyt toiseudet puolestaan näyttäytyvät ”viattomina”, sillä ne näyttäytyvät osaltaan niin pitkälle ns. ”arkikielisinä”, jollain lailla yleisesti ymmärrettyinä ilmaisuina. Ivallisuus ja naurettavuus on sisäänrakennettua ja valta jakautuu selkeästi epäsuhteessa moneen muuhun "arkikieliseen heittoon". Parhaaseen katseluaikaan etenkin miljonääriä haetaan todella laajan katselijakunnan edessä; myös lapsien ja nuorten.

Todellakin on paljon ahdistavaa, ikävää ja kauheaa. Todella järkyttävää tässä hetkessä, nyt, täällä, tässä, muualla, siinä, silloin, tuolloin ja tuossa. Siksikin on kauheaa myös se, etteivät tällaiset ilmaisut ole tämän kauempana. Ja joku sanoisi, että todellakin; "voisi olla kyse paljon pahemmastakin", mutta eikö silloin nimenomaan pitäisi olla itsestäänselvää, ettei tällaisia "lievempiä" ilmaisuja toistettaisi edes mahdollisesti vahingossa.

 En tiedä, mitä odotin ”parhaalta katseluajalta”, mutta kai se tehtävänsä teki, sillä tosiaan, niskakarvani nousivat pystyyn. Ei tosin visailuohjelmien tarjoamien pulmien ratkomisesta tai jännityksen myötäelämisestä. Kenties olin naiivi tai jotenkin ylioptimistinen. Kenties tämä oli ihan peruskauraa muille kuin Uutisvuodon tuotannolle ja Jaajo Linnonmaalle, joka mahdollisesti puhui todella ohi suunsa ja katuu sitä syvästi jo.

Ilmaisut tunnetusti toistavat itseään. Tiedostan, että tulin niitä toistaneeksi myös tässä tekstissä. Kieli näkyy, kuuluu, tuntuu. Olkoon suunta kuitenkin kohti parempaa. 

Että Suomi 100 ja niin edelleen. 

P.S. Lohduttaa ehkä vähän, ettei Word tunnistanut noita sanoja. Vain vähän.  


- Heini Salo

Samassa vedessä

(Teksti sisältää paljastuksia juonien yksityiskohdista, mikäli esitykset eivät ole aiemmin ollenkaan tuttuja.)

Kolme tapaustani yhdessä ovat eittämättä hyvin niukka otos suhteessa siihen, mitä kaikkea saattaisi käsittelemieni esitysten kohdalla pohtia. Toisaalta on myös ehkä sulaa hulluutta yrittää jäsennellä kerralla kolmen tapauksen sisältämiä mahdollisuuksia ja merkityssuhteita näinkin lyhyen tekstin puitteissa. Olen rajannut kuitenkin tähän tekstiin käsiteltäväkseni kahden miehen välisen rakkaussuhteen yhdistettynä vesielementtiin kahdessa elokuvassa ja tv-sarjassa. Pohdintani ovat lähtöisin hyvin yleisellä tasolla tekemistäni huomioista veden ja sinisen värin nivomista kohtaamisista samaa sukupuolta olevien pari osalta tällaisissa esityksissä. Tässä tekstissä pohdin erityisesti veden äärelle rakentuvia tiloja. Tapauksinani toimivat Moonlightin (2017) Chiron ja Kevin, Jongensin (Boys, 2014) Sieger ja Marc sekä Skamin kolmannen tuotantokauden (2016) Isak ja Even. 

Draamanjanomme vaatii saada emotionaalisen kasvatuksen kohti aina yhtä odotettua ja samalla odottamatonta ensisuudelmaa. Yleisesti ottaen näin voisi sanoa olevan romanttisen draamankaaren kohdalla lähes jokaisessa elokuvassa tai tv-sarjassa. Merkityksellistä ei toki ole ainoastaan suudelman kuvatut sekunnit, vaan se liittyy osaksi laajempaa juonen kehittelyä, joka auttaa vastaamaan kysymykseen siitä, mitä suudelma merkitsee; ja miten siihen saattaa samaistua sekä tuntea rakennetun affektiivisuuden. Käsittelemäni parit edustavat kaikki huomattavasti nuoria, joiden elämää tähdittää klassinen itsensä etsimisen vaihe. Tähän poikkeuksena tosin Chironin ja Kevinin tarina etenee myös selvästi korostamaan tunteiden säilymistä aikuisiälle oletetussa vakaassa elämäntilanteessa. Nuoruuden "vaihe" tulee korostetuksi erityisesti Siegerin ja Marcin sekä Isakin ja Evenin loppuratkaisuissa, joissa "onnellinen loppu" yhdistyy myös epävarmuuteen tulevasta. Tässä mielessä oletettuun homoseksuaalisuuteen tuntuu liittyvän turhan pintansa pitänyt ajatus heteroseksuaalisuuden ympärille rakennetun parisuhteen "vakaudesta" ja vähätellystä, ailahtelevasta "toisesta". Kolme esimerkkiäni edustavat myös kolmea erilaista vesielementin ilmentymää ja käsittelen niitä seuraavassa.

Moonlightissa meriteema toistuu niin äänimaisemana kuin visuaalisena taustana useasti elokuvan aikana ja liittyy myös Kevinin ja Chironin välisiin kohtauksiin läheisesti. Meri itsessään on nähty usein edustavan alitajuntaa, luonnontilaa, joka tyynenä symboloi sisäistä rauhaa kun taas myrsky kuvastaisi sisäistä kamppailua. Tosiaan toistuvana temattiikkana Chiron saa kokea tämän henkäilevän meren kohinan aikana erityisesti rakkautta ja kokemuksen olla oma itsensä rauhassa. Tässä tapauksessa se luo rauhoittavan hengittävän taustan. Näkisin myös yöajan vaikuttavan yksityiseksi mieltyvään tilaan, jolloin henkilöt asettuvat erityisen haavoittuvaisiksi. Chiron ja Kevin puhuvat itkemisestä, joka laajenee keskustelussa valtamereksi, johon hukuttaa surunsa. Meri ilmentää siis heidän sisäistä olotilaansa sekä yhdessä että yksilöinä.

Hollantilainen Jongens puolestaan hahmottelee kahden nuoren, Siegerin ja Marcin, suhdetta näiden tutustuessa yhteisen juoksuharrastuksen kautta. Marc puolestaan lähestyy Sigeriä heidän uidessaan ja pelleillessään lammella. Erityinen äänimaisema koostuu terävämmistä loiskeista kuin mitä meri tarjoaa Chironin ja Kevinin kohdalla myös Siegerin ja Marcin välillä myöhemmin Jongensissa. Suojainen sijainti ei nähdäkseni tässä kohtaa silti itsessään todista, että ympäristö mahdollistaisi ennemmin vapauden toimia spontaanimmin. Siegerin ja Marcin lisäksi uimassa ovat aluksi myös juoksuryhmän kaksi muuta jäsentä, joten on oletettavaa, ettei kyse ole mitenkään salaisesta uimapaikasta. Sen sijaan jälleen yöaikaan sijoittuva merenrantakohtaus tuntuu kätkevän parin omaan maailmaansa; sitähän rakkaus kuvauksissa ylipäätään tuntuu olevan emotionaalisena kokemuksena.  

Evenin ja Isakin emotionaalinen varmuus poikien välisistä tunteista saadaan Skamin kolmannen tuotantokauden neljännessä jaksossa. Even suutelee Isakia veden pinnan alla, joka itsessään oman eeppisen vivahteen rakkaustarinan edetessä. Kohtaus uima-allasympäristössä on suora viittaus aiemmin kaudella käsiteltyyn Romeo ja Julia -elokuvan (2002) kohtaukseen, jossa nuorten rakastavaisten välinen rakkaus kiteytyy ikoniseksi ”vuosisatojen rakkaustarinaksi”. Humorististen heittojen ja sanailun yhdistyminen uima-allas tilassa kaikuvaan loiskeeseen liittyy kenties samoin spontaanimpaan toimintaan kuten Siegirin ja Marcin samansävyisen elekielen kohdalla. Todella sattumanomaisesti rakentuva tilanne Isakin ja Evenin ylipäätään päätyessä lähes tuntemattomien ihmisten uima-allastilaan korostaa paitsi tätä spontaaniutta myös vesielementin liittämistä jopa muun tarinan ulkopuolisena tilana. Hyvin keinotekoinen – suhteessa luonnonvesiympäristöihin – vesiympäristö kuitenkin tuntuu katoavan poikien suudellessa, jolloin tunnelma rakennetaankin pianomusiikkiin. Tämä ei ole yllättävää musiikin ollessa koko sarjassa todella läsnä, mutta musiikki ehdottomasti jatkaa vedenalaisen maailman vielä omaksi ympäristökseen, jossa hetki saa vieraassa talossakin erityisen yksityisyytensä. 

Olen irrottanut nämä kohtaukset melko brutaalisti konteksteistaan, mutta pyrkimykseni on ollut tuoda esiin joitain yhtäläisyyksiä näiden esitysten välillä. Meri etenkään ei ole mitenkään uudenlainen näkökulma rakkaustarinan kehittelyssä niin sanottuun heteromalliinkaan suhteuttaen. Samoin kovin usein toistuu päähenkilön antautuminen toisen ensisijaisesti tekemälle aloitteelle. Myöhemmin tilanteille vaaditaan vastauksia  Ensisuudelma ei tule myöskään torjutuksi, sen sijaan sen jälkeen koettu uudelleenjärjestäytymisen vai  Kuten tällaisissa audiovisuaalisissa teoksissa on oletettavaa, on musiikilla keskeinen rooli oman yksityisen tilansa muodostamisessa kahden henkilön välille. 

Lopuksi ehdotan kevyesti lisäksi kirjoa, josta pohtimiani elementtejä on niin ikään löydettävissä. Tapauksia tuntuu kuitenkin riittävän myös naisten välisten suhteiden hahmottamisessa; Aikuisia ja Lapsia (2004) kahden naisen välinen seksikohtaus tapahtuu rankkasateen aikana ja vesi edustaa myöhemmin entisestä luopumisen surua, kun Venla suuntaakin kesken parisuhteen luottamusharjoituksen pois. Yö sulkee lopussa naiset syleilyynsä veneessä. L-koodin ensimmäisessä jaksossa (2004) Los Angelesiin poikaystävänsä luo muuttava Jenny puhuu heti siitä, miten tahtoo nähdä meren ja näkee kotonaan naapureidensa Tinan ja Betten uima-altaalla jotain selkeästi mieltään ravisuttavaa kahden naisen välistä intiimiyttä. Skins – Liekeissä -tv-sarjan kolmannella tuotantokaudella (2009) Naomi ja Emily pyöräilevät suojaisalle lammelle viettäen ensimmäisen yönsä yhdessä. 

Kill Your Darlings (2013) niin ikään sijoittaa Allenin ensisuudelman miehen kanssa meren, ja sen kuohun, äärelle. North Sea Texas (2011) esittelee kahden nuorukaisen välisen seksikohtauksen, ja ensisuudelman, meren, ja sen äänien, äärellä palaten rannalle yhä uudelleen elokuvan aikana. Viimeisessä kohtauksessa Gino palaa lopulta Pimin luo ja elokuva päättyy kuvaan sadevettä valuvasta sinertävästä ikkunaruudusta. 

 TUI:n kampanjana alkuvuodesta oli tarjota yhdelle 1.3. vihkiytyvälle samaa sukupuolta olevien parille häämatka; promokuvassa kaksi miestä nojaili toisiinsa merenrannalla. Tämä toki ei itsessään hämmästytä, kun matkatoimisto markkinoi aurinkomatkojaan, mutta naiset puolestaan kampanjan kuvissa oli sijoitettu veistoksellisempaan ja antiikkiin viittaavaan rakennettuun ympäristöön.  

 Kyse ei siis ole irrallisesti ymmärrettävästä vesielementistä, mutta huomattavan usein olen törmännyt tällaisiin esityksiin - ja tematiikkaan - nimenomaan kahden samaa cissukupuolta olevan välisestä suhteesta; rakkaudesta. Kuten sanottu; näkökulmani on tiukasti rajattunakin todella laaja kolmen esimerkin osalta, joten en tarttunut tässä kaikkeen muuhun mehevään. Hetero cis-miehen ja hetero cis-naisen välinen suhde edustaa perinteisesti mieltyvää parisuhdemallia, johon yhä enemmän saadaan "vaihtoehtoja" myös tv-sarjoissa ja elokuvissa "valtavirtaisemminkin" tunnetuissa esityksissä. 

- Heini Salo