Korvaton mäyräkoira ja vähemmistöjen oikeudet

Olin 19.3. Tahdon 2013 -kampanjan avajaistilaisuudessa kirjoittamassa nimeni vetoomukseen kymmenien muiden tasa-arvon kannattajien kanssa. Jostain syystä aloin pohtia tasa-arvoista avioliittoa, ja yleisemminkin seksuaali- ja muidenkin vähemmistöjen oikeuksia tuttujen (tai vähemmän tuttujen) lastenkirjojen kontekstista.

Ensiksi mieleeni tuli Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä –kirjat. Kirjojen päähenkilö Pekka on hännättömyydessään fyysisesti hiukan erilainen ja ”huonompi” kuin muut kissat. Kiltteytensä ja oikeamielisyytensä takia Pekka kuitenkin vetää aina lopulta pitemmän korren, ja ”normaalit”, pitkähäntäinen mutta ilkeä Monni typerien seuraajiensa kanssa jää nuolemaan näppejään. Tarinat kertovat aina siitä, miten Pekalle halutaan jotain pahaa, koska hän on erilainen ja siksi muiden mielestä sietämätön, mutta aina on myös onnellinen loppu, jossa vähemmistö voittaa ja paha saa palkkansa.

Pekka Töpöhännissä syrjittyä ryhmää edustaa myös Mauri Mäyräkoira, jota pilkataan, koska häneltä puuttuu toinen korva. Taas oikeamielinen Pekka on ainoana syrjityn ystävä ja puolustaa tätä. Ja lopulta Pekka ja Mauri ovat fiksumpia kuin koko ”vammaton” porukka. Töpöhäntä-tarinat ovat mielestäni selvästi kantaaottavia ja opettavat lapsille, miten erilaisuus pitää hyväksyä ja kaikki ovat yhtä arvokkaita ominaisuuksistaan riippumatta. Korvattomat ja hännättömät hahmot ovat nähdäkseni suora analogia yhteiskunnan syrjittyihin ryhmiin, joita muut oudoksuvat, kuten vaikka seksuaalivähemmistöihin.

Toinen samantyyppinen esimerkki asennekasvatuskirjallisuudesta on Harry Potter. Pottereissa hyvikset ovat sekalainen joukko jästisyntyisiä, puoliverisiä tai näiden kanssa kaveeraavia velhoja ja noitia; juuri sitä ryhmää, jota paha, velhojen puhdasverisyyttä ihannoiva hallinto vainoaa. Tästäkin mielestäni löytyy suora viittaus oikean elämän syrjintään ”rodun”, etnisyyden, seksuaalisen suuntautumisen tai, kirjailijan brittitausta huomioiden, yhteiskuntaluokan perusteella. Päähenkilö Harry on tyypillinen sankari, joka puolustaa heikompia ja ominaisuuksiensa takia syrjittyjä.

Tällaista lapsille siis tarjotaan, opetetaan ja luetaan, mikä ei varmasti ole huono juttu. Nenä kirjassa viihtyneenä lapsena olen vakuuttunut siitä, että kirjat (ja luonnollisesti muutkin kulttuurituotteet kuten elokuvat) vaikuttavat vahvasti lapsen muotoutuviin käsityksiin ympäröivästä maailmasta. Näin ollen ei ole ollenkaan samantekevää, mitä ja millaisia arvoja välittävää materiaalia lapsille tuotetaan.

Kuitenkin samalla, kun lapsille kerrotaan avarakatseisuuteen kasvattavia satuja, tehdään selväksi, että tietyt ryhmät eivät kelpaa maurimäyräkoiraksi. Esimerkiksi päiväkodin henkilökuntaan kuuluva oli todennut, ettei lasten tarvitse edes tietää mitään seksuaalivähemmistöistä, ”homoasiat eivät kuulu lasten maailmaan”, ihan kuin homous olisi jotain aikuisviihdettä. Aikuiset lukevat kyllä lapsille satuja, joissa oikeus voittaa ja joissa syrjityt sitten lopulta ovat yhtä hyviä kuin muutkin, mutta tosielämässä eivät kannusta syrjimättömyyteen.

Missä vaiheessa Pekka Töpöhäntää symppaavista lapsista sitten tulee kyynisiä aikuisia, joiden mielestä erilaisuus, esimerkiksi homous, on jos ei nyt väärin, niin ainakin hiukan epämukavaa ja inhottavaa? Kun luemme Pottereita, luontevasti asetumme oikeudenmukaisuutta puolustavan Harryn puolelle. Miksi oikeassa elämässä emme voisi olla heikompia puolustavia Pottereita?  


Leena Rinne

Kaikki tahtoo?

Huomenna 19.3. starttaa Tahdon2013-kampanja, jossa kansalaisaloitteen voimalla halutaan saada Suomeen tasa-arvoinen avioliittolaki. Huomisesta alkaen aloite on mahdollista allekirjoittaa paperisena tai kansalaisaloite.fi-sivustolla. Turussakin aloitetaan nimien kerääminen heti aamusta.

Tasa-arvoinen avioliittolaki on ihmisoikeus, mutta sen nykyistä hahmotelmaa voi kritisoida muutenkin kuin ”perhearvoilla”, uskonnolla tai muilla homofobisilla kommenteilla. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen mukaan siirtyminen sukupuolineutraaliin avioliittoon vain toistaisi vanhaa kaavaa, jossa painotetaan omaisuutta hoivasuhteiden jäädessä toisarvoisiksi. Hän ehdottaakin avioliitosta luopumista oikeudellisena instituutiona ja hahmottelee parisuhdeneutraalia yhteistalouden mallia pamfletissaan Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn (Vastapaino, 2012). Pylkkäsen mukaan ongelmana on muun muassa parisuhteiden säätely ja luokittelu seksuaalisen identiteetin perusteella. Oleellisempaa olisi keskittyä syrjimättömyyteen ja hoivan järjestämiseen.

Pylkkäsen hahmottelema yhteistalousmalli ei perustu parisuhteelle vaan sen voisivat muodostaa ketkä tahansa. Yhteistaloussopimus ulottuisi osapuolien yhteisiin asioihin eli siihen ei sidottaisi yksityisomaisuutta. Keskeistä olisi luottamuksensuoja, mikä varmistaisi, että yhteiselämän loputtua osapuolet eivät voi jäädä tyhjän päälle, esimerkiksi ilman asuntoa. Pylkkäsen hahmotelma huomioisi siis suhteiden monimuotoisuuden ja toimisi joustavasti muuttuvissa tilanteissa.

Suurimpana muutoksena Pylkkänen pitää yhteistalousmallissa normatiivisten ajatusmallien muutosta, sillä sen vaatimat oikeudelliset muutokset eivät olisi suuria. Yhteistalousmalli purkaisi normatiivista perhekäsitystä, seksuaalisuuden ja oikeuksien kytköksiä sekä yksityisen ja julkisen rajaa. Pylkkäsen hahmotelma onkin siis silkkaa klassista feminismiä: luonnollistettujen ajatustapojen purkamista. Juuri näihin luonnollistettuihin malleihin osuminen tekee muutoksesta kuitenkin hankalaa. Pylkkänen ei usko, että yhteistalouden malli saataisiin vietyä läpi lähiaikoina.

Vaikka Tahdon2013-kampanjan sisältö ei haastakaan avioliittoinstituutiota, on se tärkeällä asialla. F-piste on mukana kampanjoimassa Tahdon2013 puolesta ja kerää nimiä kansalaisaloitteeseen tapahtumissaan. Myös Turun ylioppilaskunta kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia ja osallistuu kannatusilmoitusten keräämiseen. On hyvä kuitenkin muistaa, ettei Tahdon2013-kampanjan vaatima lakiuudistus ole vastaus kaikkiin avioliittoinstituution ongelmiin.  F-piste suosittelee kansalaisaloitteen allekirjoittamista, mutta samalla voi kuitenkin pohtia, mitä todella haluaa tahdon-sanaan kuuluvan.

Nea Alasaari

Kirjoittaja aikoo allekirjoittaa kansalaisaloitteen avioliittokriittisistä näkemyksistään huolimatta.

Lähteet: 

Pylkkänen, Anu (2012): Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn

ja

http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2012/numero-10/yhteiselama-uusiksi

Kohtaamisia

Joskus asiat eivät mene niin kuin toivoisi. Sitä haluaa mennä katsomaan elokuvaa Kerron sinulle kaiken, mutta aikataulujen takia päätyykin katsomaan The Last Standin. Ei siinä mitään, onhan se ihan näppärä elokuva, vaikkei Arnold Schwarzeneggerista niin välittäisikään. (Sen sijaan, mikäli elokuvaan on kirjoitettu mukaan roolihahmo vain jotta nelikymppinen Johnny Knoxville voi tulla näyttelemään sitä, on jotain pahasti pielessä.)

Huonompi homma, mikäli on lupautunut kirjoittamaan kyseisestä elokuvasta. Ei sitä kehtaa kopioida Turun Sanomien viime perjantain (TS 8.3.) viiden tähden arvostelua. Ja tuntuisi jotenkin tylsältä vain todeta että ”kaikista tämän vuoden kotimaisista elokuvista, joita en ole nähnyt, Kerron sinulle kaiken on ajankohtaisin ja kiinnostavin”.

Eli tällä viikolla blogissa edistetään katsojalähtöistä, omakohtaista elokuvakritiikkiä eli kaikki menevät katsomaan Simo Halisen uuden elokuvan ja muodostavat siitä oman arvionsa.

Nyt kun kerran puhutaan elokuvista, joissa seurataan erilaisten ihmisten kohtaamisia ja näiden kohtaamisien seurauksista niin pari positiivista sanaa Pilvikartastosta.

Siinä missä Kerron sinulle kaiken on pieni elokuva ihmisyydestä, niin samaan aikaan leffateattereissa pyörivä Pilvikartasto (Cloud Atlas) on suuri elokuva ihmisyydestä.

Olin ehtinyt lukea puolet David Mitchellin kuusisataasivuisesta romaanista, kun menin katsomaan Wachowskien kolmituntisen elokuvan. Pilvikartasto on monisyinen elokuva, jossa seurataan kuutta eri tarinaa, joissa jokaisessa yksilön teoilla on kauaskantoiset seuraukset. Oli sitten kyseessä 70-luvulle sijoitettu jännäritarina, jossa naisreportteri tutkii arvoitusta ydinvoimalassa tai tulevaisuuden dystopiassa tapahtuva scifikertomus tietoiseksi tulevasta tarjoilijatar-kloonista, niin koko ajan keskiössä on ihminen.

Pilvikartasto hyppii miljööstä ja tyylilajista toiseen, mutta on teemaltaan yhtenäinen kokonaisuus. Elokuvassa lähimmäisen rakkaus on voima, joka ylittää ajan, paikan, sukupuolen ja genren rajat.

Molemmat elokuvat pyörivät tällä hetkellä ainakin Finnkinon teattereissa ja ovat F-pisteen suosiossa.

Annina Välimäki

Tämän viikon kirjoittaja on f-twitteristi, joka suosittelee mielellään kirjoja ja elokuvia.

Keiden naisten päivä?

Useimmat varmasti tietävät, että 8.3. vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Mutta keitä nämä naiset ovat, joita juhlimme? Keitä tällöin oikeastaan tulisi juhlistaa?

Naisten kategoriaa on kritisoitu ja sen olemassaoloa on kyseenalaistettu varsinkin 1990-luvun queer-buumista lähtien. On kysytty, mitä tapahtuu feminismille, jos naiset ryhmänä osoitetaan kuvitteelliseksi. Voiko olla feminismiä ilman naisia?

Myös F-piste pureutuu tämän vuoden naistenpäiväteemoissaan naiseuden moninaisuuteen ja sen määrittelyn monimutkaisuuteen. Viime vuoden teemoja olivat vaginat (lausuttuina ja askarreltuina) sekä naisen euro. Sotun loppuosat ja genitaalit ovatkin toki huomionarvoisia aspekteja, mutta naiseus on näitä seikkoja huomattavasti laajempi ja mutkikkaampi ilmiö. Ilman näitä voi lukeutua naiseksi ja toisaalta voi niiden kanssa olla lukeutumatta.

Tänä vuonna pyrimme erityisesti painottamaan genitaalisensitiivisyyttä (ks. F-blogi 1/2013, kohta 4.), mikä tulee esiin myös naistenpäiväohjelmassamme. Suuntaamme katsomaan ensi-iltansa tuolloin saavaa suomalaista elokuvaa Kerron sinulle kaiken, joka kertoo vastikään sukupuolensa korjanneesta Maaritista ja hänen lähipiirinsä ihmisistä*. Ilta jatkuu Suxesissa hauskanpidon ja hengailun merkeissä. Viime vuodelta tuttu konsepti on lomakemuotoinen tietovisa, jonka voi täyttää illan aikana. Vastanneiden kesken arvotaan drinkkilahjakortti. Naistenpäivän rientoihin kanssamme osallistuu Turun seudun Seta ry:n Transryhmä.

Ei ole yhtä vastausta siihen, keitä naistenpäivänä juhlitaan. Nyrkkisääntönä varmaan voisi sanoa, että kaikkia, jotka itse kokevat syytä tai halua tulla tuolloin juhlituiksi sekä juhlistaa muita. Tervetuloa mukaan!

Kia Andell

*Elokuvasta ilmestyy arvio ensi viikon F-blogissa.

Keskustelunavaus runoista

"Vierge moderne" 

En minä ole nainen. Olen neutri.

Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,

olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .  

Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,

olen malja kaikkien naisten kunniaksi,

olen askel kohti sattumaa ja turmiota,

olen hyppy vapauteen ja itseyteen . . .

Olen veren kuiske miehen korvassa,

olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,

olen uusien paratiisien portinkilpi.

Olen liekki, etsivä ja ripeä,

olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,

olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.

Edith Södergran, suom. Pentti Saaritsa 
(Teoksessa Runoja / Dikter, 1916)


Tämä runo on minulle tärkeä. Mikä runo on koskettanut sinua? Kerro kommenttiosiossa.


Ida Ollonqvist

Asiaa vaginoista

Näyttelijä Merja Larivaara esittelee erilaisia voihkeita. Näyte saadaan esimerkiksi klitorisvoihkeesta, vaginavoihkeesta sekä kahden edellisen yhdistelmästä, vuorenhuippuvoihkeesta, vauvavoihkeesta, syvän etelän voihkeesta ja konepistoolivoihkeesta. Ääntä ja koko ruumista hyödyntävän esityksen loppuhuipennuksena hän antaa näytteen kaikkia edellisiä yhdistävästä yllätyskolmoisorgasmivoihkeesta. Teatteriravintolallinen naisia hiljenee kuuntelemaan, menee noloksi, alkaa yksi kerrallaan varovaisesti nauraa ja puhkeaa lopulta kovaääniseen hurraukseen. Larivaara piiloutuu performanssinsa lopuksi häpeillen kansionsa taakse, mutta tulee sitten yleisön kannustamana vastaanottamaan suosionosoitukset.

Larivaaran esitys pohjautuu näytelmäkirjailija Eve Enslerin Vaginamonologeja-teoksen osioon Nainen josta oli ihanaa tehdä vaginat onnellisiksi. Se kertoo dominaksi ryhtyneestä juristista, joka haluaa auttaa muita naisia kokemaan vaginansa kielletyn ja salaperäisen sijaan onnellisuuden lähteenä.

Vaginamonologit käsittelevät sitä, mistä ei ole normaalisti totuttu puhumaan. Vaginoihin liittyy paitsi suoranaista väkivaltaa, myös epätietoisuutta, puhumattomuutta ja häpeää. Ensler haastatteli Vaginamonologeja varten yli kahtasataa naista, jotka vapautuivat puhumaan kielletystä ja kipeästä aiheesta. Monologien ympärille on syntynyt hyväntekeväisyystapahtuma V-Day, jonka tarkoituksena on kerätä varoja naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön. One Billion Rising –kampanjan tavoite on kerätä tapahtumiin miljardi osallistujaa, yhtä paljon kuin väkivaltaa kokeneita naisia on. Turkuun V-Day saapui neljä vuotta sitten ja tänä vuonna tuotto lahjoitettiin Turun Ensi- ja turvakotiyhdistykselle. Järjestäjinä toimivat yhdessä Linnateatteri, Turun kaupunginteatteri ja Åbo Svenska Teater.

Torstaisen ystävänpäivän iltana vaginamonologeja lukivat Linnateatterilla Merja Larivaaran lisäksi näyttelijät Kristiina Vahvaselkä, Anu Sinisalo, Jonna Nyman, Tove Qvickström ja Reeta Vestman. Lisäksi lukemassa olivat Rauman kaupunginteatterin johtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo, Turun kaupunginteatterin johtaja Raija-Liisa Seilo, Linnateatterin toimitusjohtaja Maija Palonheimo, toimitusjohtaja Pirkko Keskinen ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Musiikkia tapahtumassa esittivät Reeta Vestman ja Veeti Kallio.

Vaikka Merja Larivaaran voihkintaan päättynyt esitys tuntui olevan F-pisteen seurueen ehdoton suosikki, kyllä muutkin lausujat vakuuttivat. Omaan mieleeni jäi varsinkin Reeta Vestmanin lausuma Mun lyhyt hame. Monologissa painotetaan naisen oikeutta koskemattomuuteen hameen pituudesta riippumatta.

”Mun lyhyt hame ja kaikki sen alla on mun. Mä en suostu pelkäämään sua.”, Vestman sanoi ja hymyili.

Suvi Holopainen

V-Dayn tunnelmiin pääset mukaan lukemalla Vaginamonologeja-kirjan tai katsomalla Linnateatterillakin esitetyn lyhytelokuvan One Billion Rising. Voit myös allekirjoittaa Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonille lähetettävän vetoomuksen turvakotien ja matalan kynnyksen auttamispalveluiden lisäämiseksi Suomessa. Allekirjoittamaan pääset tästä linkistä.

Aistien valtakunta ja muuta valkokangaserotikkaa

Joskus kannattaa lähteä kulttuurinmetsästykseen pääkirjastoa kauemmas. Runosmäen kirjastossa ystävänpäivään valmistaudutaan astetta aistillisemmin, sillä helmikuun ajan esillä on "Aistien valtakunta ja muuta erotikkaa..." -niminen pikku näyttely. Esille on asetettu monia eroottisen kirjallisuuden merkkiteoksia kuten Boccaccion iloluontoinen klassikko Decamerone, D. H. Lawrencen voimakas Lady Chatterleyn rakastaja, Agnar Myklen kiistelty Laulu punaisesta rubiinista sekä kotimaiselta puolelta esimerkiksi Anja Kaurasen loistava Sonja O. kävi täällä.

Näyttelyyn on otettu esille myös laaja valikoima valkokankaan sensuelleja klassikoita. Eroottisia elokuvia, joita on aikoinaan kielletty, leikelty tai hävitetty kokonaan. Monissa esillä olevissa elokuvissa kohua herättänyt aihe on naisen seksuaalisuus. Naisen rooli eroottisissa elokuvissa on perinteisesti ollut voyerismin kohde, ei aktiivinen toimija. F-piste listaa nyt kolme eroottista klassikkoelokuvaa, joissa naiset ovat muutakin kuin passiivista silmäkarkkia.

Ja jumala loi naisen (Et Dieu...créa la femme, 1956)

Ja jumala loi naisen on syy siihen miksi Brigitte Bardot'sta tuli Brigitte Bardot. Viisikymmentäluvulla ilmestyessään elokuva häkellytti katsojiaan kuvaamalla avoimesti naisen eroottisia kokemuksia. Bardot'n roolia parjattiin siveettömänä ja yleisöä varoiteltiin rohkeista kohtauksista. Skandaaliotsikot tekivät tietysti elokuvasta sensaation ja Bardot'sta Marilyn Monroen veroisen seksisymbolin.

Samettisilmäinen orpotyttö Juliette (Bardot) on villikko, joka kuljeksii kengittä ympäri kaupunkia ja tuhlaa viimeiset franginsa jukeboxiin kuullakseen samat rakkauslaulut yhä uudelleen ja uudelleen. Juliette haluaisi nauttia nuoruuden suomasta vapaudesta ja rakkaudesta, mutta ympäröivä yhteiskunta katsoo karsaasti seksuaalista energiaa pursuavaa nuorta naista. Kasvattiäidin mitta tulee lopulta täyteen ja hän uhkaa häätää kevytkenkäisen kasvattinsa. Välttääkseen orpokodin Juliette suostuu vaimoksi ujolle kosijalleen Michelille (Jean-Louis Trintignant). Kunniallisen kotirouvan arki kuitenkin järkkyy kun Michelin veli ja Julien entinen rakastettu Antoine (Christian Marquand) palaa takaisin kotikaupunkiinsa.

Elokuva kuvaa hyvin aikansa moraalikäsityksiä. Nuorten naisten seksuaalisuus oli tabu, jonka varjeleminen oli koko yhteiskunnan yhteinen tehtävä. Elokuvassa on kohtaus, jossa tuikeailmeinen sosiaalivirkailija tulee jututtamaan Juliettea. Hän lupaa antaa Juliettelle toisen mahdollisuuden, mikäli tämä pystyy osoittamaan olevansa 'kunnon tyttö'. Virkailija kehottaa tyttöä hankkimaan lääkärintodistuksen neitsyydestään. "En tiennytkään, että rakkaus on sairaus", tokaisee Juliette niskojaan nakellen.

Ja jumala loi naisen on elokuva joka ei häpeile eikä pyytele anteeksi.

Intohimon valtakunta (Ai no borei, 1978)

Vuonna 1976 Nagisa Oshima sai yleisön haukkomaan henkeään näyttämällä eksplisiittisiä seksikohtauksia kulttielokuvassaan Aistien valtakunta. Jopa Shame-elokuvan (2011) seksiaddikti päähenkilö Brandon on siveä selibaatti verrattuna Aistien valtakunnan Sadaan, jonka maaninen seksinälkä saa elokuvassa kohtalokkaan synkkiä piirteitä. Häpeilemätön ja voimakastahtoinen Sada oli liikaa japanilaiselle yleisölle, joka oli tottunut näkemään valkokankaalla siveää ja herkkää naisihannetta edustavia sankarittaria. Melkein neljäkymmentä vuotta ensiesityksensä jälkeen on elokuvan leikkaamaton versio yhä kielletty Japanissa.

Huolimatta siitä, että Aistien valtakunta joutui sensuurin kynsiin useimmissa maissa, Oshima ohjasi elokuvalleen rinnakkaisteoksen, jossa hän jatkoi halun ja hallitsemattomuuden teemojen tutkimista. Intohimon valtakunta on kuvamateriaaliltaan sisarteostaan kesympi, mutta vereslihalla rakastetaan tässäkin elokuvassa. Seki (Kazuko Yoshiyuki) asuu riksakuskipuolisonsa kanssa idyllisessä pikkukylässä. Muiden kyläläisten silmissä kauniskasvoinen Seki on myötäilevä vaimo, huolehtiva äiti ja ahkera työntekijä - siis kaikin puolin esimerkillinen nainen. Sekillä on kuitenkin salaisuus; hänellä on suhde itseään nuorempaan mieheen Toyojiin (Tatsuya Fuji). Ainainen häpeä ja salailu saavat intohimon raastamat rakastavaiset ryhtymään epätoivoisiin tekoihin. Eräänä iltana Seki ja Toyoji kuristavat Sekin aviomiehen ja kätkevät ruumiin hylättyyn kaivoon. Salaisuus kuitenkin ei jätä Sekiä rauhaan. Kun juorut alkavat elää ja naapurit kuiskutella, Seki tuntee köyden kiristyvän oman kaulansa ympärillä...

Piano (The Piano, 1993)

Eletään 1800-luvun puoliväliä. Skotlantilainen Ada McGrath (Holly Hunter) myydään vaimoksi uusseelantilaiselle raja-asukkaalle Alistar Stewartille (Sam Neill). Uusi aviomies osoittautuu intohimottomaksi mieheksi, joka ei vielä papin aamenkaan jälkeen osoita minkäänlaista seksuaalista kiinnostusta nuorikkoaan kohtaan. Adan mukana Uuteen-Seelantiin saapuvat hänen pieni tyttärensä Flora (Anna Paquin) sekä Adan kallisarvoinen piano. Mykälle Adalle piano toimii itseilmaisunvälineenä, joten hän hurjistuu kun Alistar käskee hylkäämään soittimen rannalle tuulen ja sateen armoille. Alistarin naapuri, eläkkeelle jäänyt merimies George Baines (Harvey Keitel), mieltyy Adan soittoon ja tarjoutuu ostamaan pianon. Hän lupaa myydä pianon takaisin Adalle - yksi kosketin kerrallaan - vastineeksi soittotunneista. Soiton lomassa alkaa kielletty rakkaus orastaa muiden oudoksuman Adan ja erakoituneen Bainesin välillä.

Jane Campionin käsikirjoittama ja ohjaama Piano on tunnelmaltaan väkevä ja aistikas elokuva. Tummansävyisessä rakkaustarinassa piano toimii itseilmaisunvälineenä mykälle Adalle. Ulkoapäin hillityn Adan sisäiset intohimot saavat äänen hänen soittonsa kautta. Kukaan Adan ympärillä ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän pianon merkitystä eikä näin ollen Adaa. Adan isälle piano on syypää Adan aviottomaan tyttären syntymään. Adan pianonsoitonopettaja ja hänen lapsensa isä taas lakkaa kuuntelemasta Adan soittoa ja jättää tämän. Alistarille piano taas näyttäytyy tilaa vievänä turhakkeena ja vaimon uppiniskaisena pakkomielteenä. Ainoastaan Baines löytää Adan pianon sävelmästä.

Visuaalisesti kaunis ja upean musiikin jäsentämä elokuva voitti yhteensä kolme Oscaria ja kolme BAFTAA.

Kyseiset elokuvat ja monet muut eroottiset klassikot ovat nyt esillä ja lainattavissa Runosmäen kirjastosta. Aistien valtakunta ja muuta erotiikkaa... -näyttely on esillä helmikuun loppuun asti. Katso tästä kirjaston aukioloajat.

Annina Välimäki

Tämän viikon bloggaja on f-hallituslainen ja f-twitteristi, joka rakastaa elokuvia ja lähikirjastoja.