Samassa vedessä

(Teksti sisältää paljastuksia juonien yksityiskohdista, mikäli esitykset eivät ole aiemmin ollenkaan tuttuja.)

Kolme tapaustani yhdessä ovat eittämättä hyvin niukka otos suhteessa siihen, mitä kaikkea saattaisi käsittelemieni esitysten kohdalla pohtia. Toisaalta on myös ehkä sulaa hulluutta yrittää jäsennellä kerralla kolmen tapauksen sisältämiä mahdollisuuksia ja merkityssuhteita näinkin lyhyen tekstin puitteissa. Olen rajannut kuitenkin tähän tekstiin käsiteltäväkseni kahden miehen välisen rakkaussuhteen yhdistettynä vesielementtiin kahdessa elokuvassa ja tv-sarjassa. Pohdintani ovat lähtöisin hyvin yleisellä tasolla tekemistäni huomioista veden ja sinisen värin nivomista kohtaamisista samaa sukupuolta olevien pari osalta tällaisissa esityksissä. Tässä tekstissä pohdin erityisesti veden äärelle rakentuvia tiloja. Tapauksinani toimivat Moonlightin (2017) Chiron ja Kevin, Jongensin (Boys, 2014) Sieger ja Marc sekä Skamin kolmannen tuotantokauden (2016) Isak ja Even. 

Draamanjanomme vaatii saada emotionaalisen kasvatuksen kohti aina yhtä odotettua ja samalla odottamatonta ensisuudelmaa. Yleisesti ottaen näin voisi sanoa olevan romanttisen draamankaaren kohdalla lähes jokaisessa elokuvassa tai tv-sarjassa. Merkityksellistä ei toki ole ainoastaan suudelman kuvatut sekunnit, vaan se liittyy osaksi laajempaa juonen kehittelyä, joka auttaa vastaamaan kysymykseen siitä, mitä suudelma merkitsee; ja miten siihen saattaa samaistua sekä tuntea rakennetun affektiivisuuden. Käsittelemäni parit edustavat kaikki huomattavasti nuoria, joiden elämää tähdittää klassinen itsensä etsimisen vaihe. Tähän poikkeuksena tosin Chironin ja Kevinin tarina etenee myös selvästi korostamaan tunteiden säilymistä aikuisiälle oletetussa vakaassa elämäntilanteessa. Nuoruuden "vaihe" tulee korostetuksi erityisesti Siegerin ja Marcin sekä Isakin ja Evenin loppuratkaisuissa, joissa "onnellinen loppu" yhdistyy myös epävarmuuteen tulevasta. Tässä mielessä oletettuun homoseksuaalisuuteen tuntuu liittyvän turhan pintansa pitänyt ajatus heteroseksuaalisuuden ympärille rakennetun parisuhteen "vakaudesta" ja vähätellystä, ailahtelevasta "toisesta". Kolme esimerkkiäni edustavat myös kolmea erilaista vesielementin ilmentymää ja käsittelen niitä seuraavassa.

Moonlightissa meriteema toistuu niin äänimaisemana kuin visuaalisena taustana useasti elokuvan aikana ja liittyy myös Kevinin ja Chironin välisiin kohtauksiin läheisesti. Meri itsessään on nähty usein edustavan alitajuntaa, luonnontilaa, joka tyynenä symboloi sisäistä rauhaa kun taas myrsky kuvastaisi sisäistä kamppailua. Tosiaan toistuvana temattiikkana Chiron saa kokea tämän henkäilevän meren kohinan aikana erityisesti rakkautta ja kokemuksen olla oma itsensä rauhassa. Tässä tapauksessa se luo rauhoittavan hengittävän taustan. Näkisin myös yöajan vaikuttavan yksityiseksi mieltyvään tilaan, jolloin henkilöt asettuvat erityisen haavoittuvaisiksi. Chiron ja Kevin puhuvat itkemisestä, joka laajenee keskustelussa valtamereksi, johon hukuttaa surunsa. Meri ilmentää siis heidän sisäistä olotilaansa sekä yhdessä että yksilöinä.

Hollantilainen Jongens puolestaan hahmottelee kahden nuoren, Siegerin ja Marcin, suhdetta näiden tutustuessa yhteisen juoksuharrastuksen kautta. Marc puolestaan lähestyy Sigeriä heidän uidessaan ja pelleillessään lammella. Erityinen äänimaisema koostuu terävämmistä loiskeista kuin mitä meri tarjoaa Chironin ja Kevinin kohdalla myös Siegerin ja Marcin välillä myöhemmin Jongensissa. Suojainen sijainti ei nähdäkseni tässä kohtaa silti itsessään todista, että ympäristö mahdollistaisi ennemmin vapauden toimia spontaanimmin. Siegerin ja Marcin lisäksi uimassa ovat aluksi myös juoksuryhmän kaksi muuta jäsentä, joten on oletettavaa, ettei kyse ole mitenkään salaisesta uimapaikasta. Sen sijaan jälleen yöaikaan sijoittuva merenrantakohtaus tuntuu kätkevän parin omaan maailmaansa; sitähän rakkaus kuvauksissa ylipäätään tuntuu olevan emotionaalisena kokemuksena.  

Evenin ja Isakin emotionaalinen varmuus poikien välisistä tunteista saadaan Skamin kolmannen tuotantokauden neljännessä jaksossa. Even suutelee Isakia veden pinnan alla, joka itsessään oman eeppisen vivahteen rakkaustarinan edetessä. Kohtaus uima-allasympäristössä on suora viittaus aiemmin kaudella käsiteltyyn Romeo ja Julia -elokuvan (2002) kohtaukseen, jossa nuorten rakastavaisten välinen rakkaus kiteytyy ikoniseksi ”vuosisatojen rakkaustarinaksi”. Humorististen heittojen ja sanailun yhdistyminen uima-allas tilassa kaikuvaan loiskeeseen liittyy kenties samoin spontaanimpaan toimintaan kuten Siegirin ja Marcin samansävyisen elekielen kohdalla. Todella sattumanomaisesti rakentuva tilanne Isakin ja Evenin ylipäätään päätyessä lähes tuntemattomien ihmisten uima-allastilaan korostaa paitsi tätä spontaaniutta myös vesielementin liittämistä jopa muun tarinan ulkopuolisena tilana. Hyvin keinotekoinen – suhteessa luonnonvesiympäristöihin – vesiympäristö kuitenkin tuntuu katoavan poikien suudellessa, jolloin tunnelma rakennetaankin pianomusiikkiin. Tämä ei ole yllättävää musiikin ollessa koko sarjassa todella läsnä, mutta musiikki ehdottomasti jatkaa vedenalaisen maailman vielä omaksi ympäristökseen, jossa hetki saa vieraassa talossakin erityisen yksityisyytensä. 

Olen irrottanut nämä kohtaukset melko brutaalisti konteksteistaan, mutta pyrkimykseni on ollut tuoda esiin joitain yhtäläisyyksiä näiden esitysten välillä. Meri etenkään ei ole mitenkään uudenlainen näkökulma rakkaustarinan kehittelyssä niin sanottuun heteromalliinkaan suhteuttaen. Samoin kovin usein toistuu päähenkilön antautuminen toisen ensisijaisesti tekemälle aloitteelle. Myöhemmin tilanteille vaaditaan vastauksia  Ensisuudelma ei tule myöskään torjutuksi, sen sijaan sen jälkeen koettu uudelleenjärjestäytymisen vai  Kuten tällaisissa audiovisuaalisissa teoksissa on oletettavaa, on musiikilla keskeinen rooli oman yksityisen tilansa muodostamisessa kahden henkilön välille. 

Lopuksi ehdotan kevyesti lisäksi kirjoa, josta pohtimiani elementtejä on niin ikään löydettävissä. Tapauksia tuntuu kuitenkin riittävän myös naisten välisten suhteiden hahmottamisessa; Aikuisia ja Lapsia (2004) kahden naisen välinen seksikohtaus tapahtuu rankkasateen aikana ja vesi edustaa myöhemmin entisestä luopumisen surua, kun Venla suuntaakin kesken parisuhteen luottamusharjoituksen pois. Yö sulkee lopussa naiset syleilyynsä veneessä. L-koodin ensimmäisessä jaksossa (2004) Los Angelesiin poikaystävänsä luo muuttava Jenny puhuu heti siitä, miten tahtoo nähdä meren ja näkee kotonaan naapureidensa Tinan ja Betten uima-altaalla jotain selkeästi mieltään ravisuttavaa kahden naisen välistä intiimiyttä. Skins – Liekeissä -tv-sarjan kolmannella tuotantokaudella (2009) Naomi ja Emily pyöräilevät suojaisalle lammelle viettäen ensimmäisen yönsä yhdessä. 

Kill Your Darlings (2013) niin ikään sijoittaa Allenin ensisuudelman miehen kanssa meren, ja sen kuohun, äärelle. North Sea Texas (2011) esittelee kahden nuorukaisen välisen seksikohtauksen, ja ensisuudelman, meren, ja sen äänien, äärellä palaten rannalle yhä uudelleen elokuvan aikana. Viimeisessä kohtauksessa Gino palaa lopulta Pimin luo ja elokuva päättyy kuvaan sadevettä valuvasta sinertävästä ikkunaruudusta. 

 TUI:n kampanjana alkuvuodesta oli tarjota yhdelle 1.3. vihkiytyvälle samaa sukupuolta olevien parille häämatka; promokuvassa kaksi miestä nojaili toisiinsa merenrannalla. Tämä toki ei itsessään hämmästytä, kun matkatoimisto markkinoi aurinkomatkojaan, mutta naiset puolestaan kampanjan kuvissa oli sijoitettu veistoksellisempaan ja antiikkiin viittaavaan rakennettuun ympäristöön.  

 Kyse ei siis ole irrallisesti ymmärrettävästä vesielementistä, mutta huomattavan usein olen törmännyt tällaisiin esityksiin - ja tematiikkaan - nimenomaan kahden samaa cissukupuolta olevan välisestä suhteesta; rakkaudesta. Kuten sanottu; näkökulmani on tiukasti rajattunakin todella laaja kolmen esimerkin osalta, joten en tarttunut tässä kaikkeen muuhun mehevään. Hetero cis-miehen ja hetero cis-naisen välinen suhde edustaa perinteisesti mieltyvää parisuhdemallia, johon yhä enemmän saadaan "vaihtoehtoja" myös tv-sarjoissa ja elokuvissa "valtavirtaisemminkin" tunnetuissa esityksissä. 

- Heini Salo

Valerie Solanasin SCUM Manifesto ja sota apatiaa vastaan

SCUM Manifesto on Valerie Solanasin vuonna 1968 ilmestynyt teos ja radikaalifeminismin klassikko. Luin SCUMin taannoin sukupuolentutkimuksen klassikkokurssia varten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nautin sen monitasoisuudesta, vihaisuudesta, siitä miten siinä näytetään keskisormea patriarkaaliselle järjestelmälle ja ennen kaikkea siitä, miten siinä kannustetaan sotaan apatiaa, passiivisuutta ja yhteiskunnallisia hierarkioita vastaan. Rakastan manifestin kohtuuttomuutta, ehdottomuutta, anarkistisuutta ja vittumaisuutta – se on yhteiskuntakritiikkiä par excellence.

 

Solanas asettaa sosiaaliutopistiset tavoitteensa heti manifestin alussa: vallankumous, rahajärjestelmän tuhoaminen, täydellisen automaation asettaminen ja ehkä kaikkein eniten kohua herättänyt väite – miessukupuolen tuhoaminen – ovat keinot paremman yhteiskunnan luomiseksi. Kuulostaa raflaavalta, eikö? Päälle sylkevä retoriikka ja vihainen ilmaisu hirvittävät varmasti monia, mutta siihen ei kannata jäädä liiaksi kiinni. Kauhistelun sijaan kannustankin lämpimästi kokeilemaan syvällisempää kontekstualisointia.

Manifestien ymmärtämiseksi niitä on hedelmällistä tarkastella eri konteksteissa, eikä niistä irrotettuina. Manifestien lajityyppiin kuuluvat esimerkiksi militantti ilmaisu, utopioiden ja dystopioiden käsitteillä pelailu, julistavuus ja kärkevyys – ”kuunnelkaa minua ja viestiäni!” ne kiljuvat. Solanasin manifesti syntyi osaksi toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskunnallista ilmastoa: ajan ahtaisiin sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsityksiin perustuvat rakennefunktionalistinen ja psykoanalyyttinen ajattelu elivät kultakauttaan ja Nancy Friedanin The Feminine Mystique (suom. Naisellisuuden harhat) oli ilmestynyt viisi vuotta aiemmin. Radikaalifeministien erittäin ymmärrettävä vitutus kumpusi siitä, ettei naisilla ollut tilaa toimia miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

Heteroseksuaalisen sukupuolijärjestelmän tarkoitus on pitää kaikki kurissa, nuhteessa ja hiljaisina, koska se voisi vaarantaa valkoisten keski-ikäisten hyvätuloisten heteromiesten hegemonisen valta-aseman yhteiskunnassa. Älkää nyt hyvänen aika riehuko ja vallan radikalisoituko! Vallankumous syö lapsensa! Jaan Solanasin kanssa ajatuksen siitä, että hierarkioiden ja eriarvoisuuden lävistämä järjestelmä haluaa kesyttää yksilöt ja ajaa etenkin alisteisessa asemassa olevien ihmisten toimijuuden mahdollisimman ahtaalle.

Manifesti kritisoi patriarkaalisuuden lisäksi myös kapitalismia ja työhön perustuvaa yhteiskuntamallia: sorron muodot ovat yhteenkietoutuneita ja yhden eriarvoisuuden muodon hyväksyminen johtaa muidenkin hyväksymiseen. Risteävien erojen analyysi onkin feminismille välttämätöntä. Se ajatus, ettei naisten tarvitse jäädä kotiin, toteuttaa itseään miehiä eri tavoin palvelevina, alistuvina synnytyskoneina tai vaihtoehtoisesti kapitalismin ehdoilla uraa luoden, on arvokas ja välttämättömän tarpeellinen myös tässä ajassa. Antikapitalismi on onneksi olennainen osa pinkkimustaa queerfeminismiä, jonka muotoutumiseen Solanas on kiistatta manifestillaan vaikuttanut. Tästä huolimatta on kuitenkin järkevintä olla tarkastelematta feminismin historiaa laiskana kehityskertomus-narratiivina, koska se ei tee historiallisille subjekteille oikeutta. 

Eräässä blogitekstissä kehotetaan lukemaan SCUMia vertaamalla sitä moderneihin ”vihapuheen klassikoihin”, kuten Mein Kampfiin tai myöhempien aikojen natsien tekstimuotoisiin pökäleisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei! Tämä on todella huono idea. Feminististen manifestien ero rasistisiin manifesteihin on se, että feminististen manifestien taustalla on seksistisen järjestelmän kritiikki ja pyrkimys tasa-arvoon. Natsimanifestien ”viestit” taas ovat etuoikeutettujen rasististen koliikkiaikuisten väninää siitä, miten on aivan helvetin kohtuuton vaatimus, että joku muukin haluaa olla olemassa ja elää elämäänsä. (Punch up, not down, niin kuin hyvän vitsikulttuurin nyrkkisääntö menee.) Natsimanifesteja ei kannata lukea, eikä niille kannata suoda huomiota, sillä ne luovat rasismille ei-toivottua diskursiivista tilaa ja luonnollistavat sitä. Ne eivät tuo pöytään mitään vallankumouksellista, saati uutta.

SCUM sen sijaan on monella tapaa vallankumouksellinen teos. SCUM sanoo ääneen sen, mitä ei saisi sanoa ja SCUMissa kuuluva ääni kuuluu kirjoittajalle, jonka toimijuus (ja sen oikeutus) asetetaan jatkuvasti kiistanalaiseksi julkisuudessa. Solanasin taustasta nimittäin muistetaan aina ja joka tilanteessa sanoa tasan kaksi asiaa: se, että hän oli skitsofreenikko ja se, että hän ampui Andy Warholia vuonna 1968. Miksi Solanasia halutaan määritellä hänen diagnoosinsa ja häntä huomattavasti asemaltaan korkeamman miehen, eikä hänen ajattelunsa kautta? Millä tasolla tällainen ei ole sekä toiseuttavaa että syrjintää oletetun psyykkisen sairauden ja sukupuolen perusteella?

Tällaista ulkopuolelta määrittelyä voi tarkastella marginalisoivan vallankäytön tapana, jolloin vähättely näyttäytyy keinona vähentää niin sorrettuun vähemmistöön kuuluvan yksilön uskottavuutta, toimijuutta kuin poliittisia mahdollisuuksiakin. Nämä ovat samanlaisia keinoja murentaa solidaarisuutta ja yhteiseen vastarintaan asettumisen mahdollisuuksia kuin esimerkiksi hysteerisen/hullun naisen trooppi, ”kaunis nainen ei voi olla älykäs” -ennakkoluulo, ”naiset eivät tule toimeen keskenään” -ajatus ja muut kulttuuriset naiseuteen liittyvät myytit, jotka ovat tasan seksististä höpönhöpöä, mutta joita ajatellaan tosiasioina.

Solanas näyttää meille patriarkaalisen järjestelmän kielteisiä puolia ja manifesti on kouriintuntuva osoitus siitä, että joskus ainut tapa ajatella radikaalisti toisin on ajatella maailma kokonaan ilman sortajia. Alun miesten eliminointia voikin tulkita hyperbolisena ajatusleikkinä, jonka tarkoitus on vain saada miehet kuuntelemaan manifestin viesti (filosofisesti ”kuolleiksi julistetut” eivät tietenkään auo päätään tai tee muuta vastarintaa). Manifestin loppupuolella Solanas nimittäin myöntää, että miehet voisivat olla osa SCUM-vastarintaliikettä apulaisten tehtävissä. Miehet voivat siis olla liittolaisia, mutta radikaalifeministisestä näkökulmasta he eivät voi käynnistää feminististä vallankumousta.

Vaikka se fakta, että Solanas ampui Warholia, eittämättä ruumiillistaakin Solanasin manifestia ikävällä tavalla, sen ei pidä antaa määrittää SCUM-tulkintaa liikaa. SCUMille läheisempiä ja parempia vertailukohtia ovat viime vuosisadan alun avantgarde-taidemanifestit ja esimerkiksi Donna Harawayn The Cyborg Manifesto. SCUM on manifestina aivan omaa luokkaansa: militantista ilmaisustaan huolimatta Solanas nimittäin haaveili pohjimmiltaan rakkaudelle, ystävyydelle ja keskustelulle – siis merkitykselliselle ja vastavuoroiselle vuorovaikutukselle – perustuvasta feministisestä yhteiskunnasta.

Filosofi Ludwig Wittgenstein sanoi, että siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Olen asiasta hieman eri mieltä: siitä mistä ei voi puhua, täytyy HUUTAA.

Lukekaa SCUM Manifesto, niin ymmärrätte miksi. Ja muistakaa se konteksti.

-Pihla Hänninen

Olipa kerran keho

Olipa kerran keho.

Diplegia spastica moderata. Cp-vamma. Liikuntarajoite. Noin. Joko kuulostan tarpeeksi helposti lähestyttävältä?

Se tarkoittaa sitä, että en voi kävellä. Tai niin minulle on aina sanottu. "Voi, miten harmi, että et voi kävellä." Ai. Minä kun luulin, että kävelen, kun käytän keppejä tuottaakseni saman liikkeen kuin tekin. Mutta ei kai tätä sitten lasketa.

Kävelen torin poikki. Vanha mies pysäyttää minut. Sanoo, että on hienoa, että olen täällä kaikesta huolimatta, menen vaikka läpi harmaan kiven. Tekisi mieli sanoa, että en ole menossa läpi harmaan kiven, vaan kauppaan. Mutta hänen kiistatta hyvää tahtova hymynsä saattaisi hyytyä. Joten suon hänelle omani, vaikka se väpättää. Jatkan päivääni. Mutta olemisestani minulla on ikävä tunne.

"Voi miten hienoa, että sinäkin olet täällä!"

Sitäkin olen tosiaan kuullut usein. Kaupoissa, tapahtumissa, baareissa.

Missä muualla olisin?

Tämähän on minun jokapäiväinen elämäni. Ei sille ole olemassa vaihtoehtoa.

"Katsokaa, ei voi kävellä niin kuin toiset, mutta on silti urheasti täällä!"

Onhan se voimaannuttava kertomus, minä ymmärrän. Mutta te ette taida käsittää. Ette tunnu ymmärtävän, että suurinta urheutta vaatii jatkuvasti kuulla olevansa urhea vain, koska elää.

Olen 22-vuotias nainen, joka on ensisijaisesti kiinnostunut ja heidän tarinoistaan. Ja siten kai päädyin opiskelemaan ensimmäistä vuottani yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa. Lisäksi minulla on punaiset kiharat ja paha tapa jatkaa puhumista ajatuksen katkettua, ikään kuin se olisi vähemmän paljastavaa kuin vaikeneminen kesken lauseen. Olen väsymätön aikaoptimisti ja siten taatusti myöhässä. Kaikki muu onkin oikeastaan kyseenalaistettavissa. Paitsi se, että elämä on kipeän kaunis runo.

Minä haluan kertoa teille, kuinka kutistetaan ihminen kehoksi. Mutta ennen kuin alan kertoa, muistattehan, että en ole tarina toiseudesta, vaan ulottuvuus samanlaisuuteen.

Teidän, Jenniina J.

Jatkoa seuraa. Ja sitä ennen, we are here. Some everyday narratives about disability, in English

Links:

Instagram:

@sittingpretty (teacher, writer, advocate) or https://rebekahtaussig.com/

@erinunleashes (writer and editor in chief of how to be a sex icon magazine)

Artist's audio about series of self portraits called "Disabled"

TED talk of a comedian with celebral palsy

 (Video löytyy myös alta)

 

Kirja-arvostelu: Miten helvetissä minusta tuli feministi ja Anna mennä – Opas hauskempaan elämään

Talvitie: kuva täältä    Meriläinen & Särmä: kuva täältä

Kuten on laajasti päivitelty, vuosi 2016 oli monella tapaa täynnä pettymyksiä ja oikeutettua vitutusta. Rohkenen kuitenkin väittää, että jotain hyvääkin tapahtui: Suomen kirjamarkkinat ilmeisesti tajusivat, että Pohjolan synkimmässäkin kolkassa saatettaisiin haluta lukea kirjoja arkipäivän feminismistä. Luin hiljattain tästä kaksi todistuskappaletta: Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY) sekä Rosa Meriläisen ja Saara Särmän Anna mennä – Opas hauskempaan elämään (S&S).

Olen tässäkin blogissa joskus peräänkuuluttanut Suomen kontekstiin asetettuja, helposti ymmärrettäviä, viihdyttäviä ja samalla opettavaisia feminismiä käsitteleviä kirjoja. Sekä Talvitien että Meriläisen ja Särmän teos sopii tähän muottiin. Talvitien kirja on kokonaan omaelämänkerralliselle materialle rakentuva kertomus siitä, miksi jokaisen meistä pitäisi olla feministi, ja mitä nimitys pääpiirteittäin sisältää. Meriläisen ja Särmän kirja taas on nimensä mukaisesti opaskirja siitä, kuinka elää feministinä mutta tuntea astetta vähemmän ärtymystä. Molemmat ovat lyhyehköjä ja kieleltään mutkattomia, joten kirjat lukaisee muutamassa tunnissa, mikä on plussaa.

En aio vertailla kirjoja tai asettaa niitä paremmuusjärjestykseen, sillä se ei olisi mielestäni tarkoituksenmukaista. Vaikka kuinka haluaisin, en valitettavasti myöskään voi ylistää varauksettomasti kumpaakaan, sillä molemmat herättivät minussa paljon ristiriitaisia tunteita. Voin kuitenkin jo tässä vaiheessa tunnustaa, että päädyin loppujen lopuksi tykkäämään Talvitien kirjasta aika paljon, ja tykkäämään Meriläisen ja Särmän kirjasta aika vähän. Tähän on oikeastaan kaksi syytä:

1)   Jos kirjailija positioi itsensä ja painottaa, että teksti perustuu pääosin omaan kokemukseen ja mielipiteisiin, eikä anna ymmärtää, että kaikkien pitäisi ajatella tai toimia samoin, olen yleensä enemmän ookoo sisällön kanssa kuin jos

2)   kirjailija, mahdollisesta itsensä positioinnista huolimatta, sortuu toistamiseen yleistämiseen ja erilaisten ihmisryhmien essentialisointiin, ja kokee tehtäväkseen kertoa muille, miten elämää tulee elää.

Ensimmäinen pointti toteutui mielestäni varsin mallikkaasti Talvitien kirjassa. Teos on jaettu kolmeen osaan, joista kukin käsittelee yhtä vaihetta Talvitien elämässä. Anekdoottien väleihin on mahdutettu faktaa ja pohdintaa nyky-yhteiskunnan tilasta. Vaikka kirja kertoikin yhdeksänkymmentäprosenttisesti valkoisen länsimaalaisen cisheteronaisen elämästä ja matkasta feministiksi, en harmistunut kovin paljon, sillä eipä minulle koskaan luvattu, että kirjassa olisi jotain muuta. JA KUITENKIN kirja otti säännöllisesti kantaa myös kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolisiin kysymyksiin ja viittasi runsaasti muihin feministisiin teoksiin (mm. lemppariini Sister Outsideriin). Se tuntui sanovan: ”Hei, en ole asiantuntija kaikessa, mutta siksi on näitä muita tyyppejä, joita todella kantsii myös lukea.” Kirja on yksittäisen henkilön feministinen omaelämänkerta, ja vaikkei se vaikuttanut minuun mullistavasti, viihdyin sen parissa. Lisäksi Miten helvetissä minusta tuli feministi antaa ehkä kattavamman kuvan suomalaisuudesta – hyvässä ja pahassa – kuin mikään muu lukemani kirja.

Meriläisen ja Särmän teos taas on surullisen hyvä esimerkki pointista kaksi. Kirjassa käsitellään viittä kovin perinteistä osa-aluetta, jonka kunkin alla on omat alalukunsa: ystävyys, yhteiskunta, kroppa, työ ja koti. Olen täysin toisten kuuntelun ja oppimisen puolella, ja yritän tehdä molempia mahd. paljon, mutta toisten kuuntelemiseen ja oppimiseen kuuluu mielestäni ensisijaisesti se, ettei feministi kerro toiselle, mikä on oikea tapa toimia. Tai siis, mielestäni on olemassa ohjeita, joita täytyy noudattaa ollakseen feministi, mutta niitä ovat esim. ”Ole antirasisti”, ei esim. ”Älä vietä aikaa ’Soseuttajaäitien’ tai ’Käteen kakkaajien’ kanssa”. On tietenkin oma syyni, että tuntemattomien antamien neuvojen inhostani huolimatta menin lukemaan Anna mennän – kirjan, joka jo nimensä alaotsikossa kertoo sisältävänsä ohjeita. Neuvojen ohella koin vaikeaksi tietysti myös sen, että kirja yritti opettaa minua pitämään hauskaa; minähän pidän hauskaa vain silloin ja siten kuin itse haluan, perkele. Ja joskus on mahdotonta pitää hauskaa, yleensä silloin kun lukee uutisia jotka saavat itkemään raivosta. Vihaisuus on myös olennainen osa omaa feminismiäni; jos en ole vihainen epäoikeudenmukaisuuksille, olen yleensä peloissani tai poden syyllisyyttä omista etuoikeuksistani, eikä kumpikaan jälkimmäisistä ole minulle toimivia motivaattoreita. Ajan omia ja muiden oikeuksia parhaiten pienessä nousuraivossa. Olisi siis kenties pitänyt hyväksyä, etten kuulu kirjan kohdeyleisöön, ja antaa olla.

Anna mennä alkoi jurppia minua kuitenkin eniten siksi, että vaikka kirjassa käsiteltiin usein omasta mielestäni tärkeitä asioita (vaikkapa sukupuolen moninaisuus), heti seuraava luku tai joskus jopa kappale iski metaforisella hiekkapussilla takaraivoon (vaikkapa kertomalla toisen kirjailijan cisseksistisistä ajatuksista menkoista). Kirjassa oli monia mukavia, pirteitä ja hyödyllisiä ajatuksia, mutta valitettavasti ne tuppasivat hautautumaan huonompien ajatuksien ja neuvojen alle. Yritin pitää kirjasta erittäin kovasti, mutten lopulta hyvällä tahdollakaan voinut antaa sille kovin positiivista arviota.

Olen joka tapauksessa iloinen molempien kirjojen olemassaolosta, ja toivon, että saan jatkossakin lukea suomalaista feminismikirjallisuutta. Kuten arkipäivän feminismiä käsittelevissä kirjoissa yleensä, on näidenkin kahden paras puoli niiden helppous. Hienointa on se, että kenties joku ei vielä feministiksi identifioituva löytää kyseiset teokset ja haluaa oppia lisää. Sellaista ylistän ihan armotta.

-Emma

Feminismi ja Hs.fi:n kommenttiosio - ei-masokistin puheenvuoro gradustaan

Tämän kevään aikana valmistuvassa suomen kielen pro gradussani tutkin Helsingin Sanomien kommenttiosilla esiintyviä diskursseja, joissa feminismi esiintyy negatiivisessa valossa. Ei, en ole masokisti, vaikka voin myöntää alkuvaiheessa sekä vajonneeni toisinaan epätoivoon että raivonneeni kanssa-asukilleni, kun kommenttien taso on mitä on. :D

Tutkimuksessani analysoin siis kvalitatiivisin menetelmin feminismiä koskevaa kommentointia Hs.fi -sivuston kommenttiosioissa. Lähestymiseni on diskurssianalyyttinen: tavoitteenani on nimetä ja analysoida esiin nousevia pää- ja aladiskursseja sekä pohtia niiden asemaa valta-, vaihtoehto- ja vastadiskursseina. Tutkimukseni sivuaa kriittistä diskurssintutkimusta, mutta se ei kuulu suoranaisesti sen piiriin; tarkoituksenani ei ole arvioida diskurssien oikeellisuutta tai niiden vaikutuksia yhteiskuntaan, vaan ainoastaan pohtia millaista kuvaa feminismistä julkisessa keskustelussa luodaan.

Keskustelijoiden asennoituminen on aineistossani pääosin ääripäistettyä (vastustajat – kannattajat), minkä takia keskustelua leimaa kiihkeä sävy. Feminismi tuntuu nousevan myös esiin aiheessa kuin aiheessa - monesti suuntaukseen viitataan silloinkin, kun itse artikkelilla ei näytä olevan sen kanssa mitään tekemistä. Tutkimuskohteesta tekee kiinnostavan myös internetissä yleisesti vallitseva aggressiivinen keskustelukulttuuri, johon liittyy voimakkaita vastakkainasetteluja, jännitteitä, vahvaa argumentointia ja ”trollaamista”. Koen tutkimusaiheen myös tärkeäksi, sillä kielenkäytön ja diskurssien kautta pyritään julkisessa keskustelussa rakentamaan tietynlaista maailmankuvaa ja näin vaikuttamaan vallitseviin arvoihin todellisuuskäsitykseen. Kommenttien kohdalla ei siis voi puhua pelkästään yksittäisistä mielipiteistä, vaan ne ovat osa laajempaa yhteiskunnallista viitekehystä.

Käsittelemästäni aineistosta – joka sisälsi yli 1000 feminismiä koskevaa kommenttia, jotka oli kerätty 23 eri julkaisun kommenttiosiosta – tutkimukseeni valikoituivat kuitenkin vain negatiivisesti feminismiä käsittelevä tasa-arvodiskurssi, sillä se oli yksi vahvimmin edustetuista. Sen aladiskursseista otin analyysin mukaan diskurssit feminismi ei ole tasa-arvoa, naisten etuoikeudet, sukupuolineutraalisuus (aladiskurssi sisältää sekä puheen sen puutteesta että Setan ajamista salaliittoteorioista), miesviha, entäs miehet sekä naiskeskeisyys. Olisin halunnut tutkia monia muitakin diskursseja, esimerkiksi puhetta feminismin hulluudesta ja kaksoisstandardeista sekä feminismi-termiä koskevaa kiistaa, mutta valitettavasti sivumäärät tulevat vastaab – jo nyt valikoitu aineistoni sisältää yli 200 kommenttia, joiden analysoiminen vaatii noin 40-50 sivua :o

Kuten alussa kirjoitin, tulee graduni valmistumaan tämän kevään aikana. Mikäli aihe kiinnostaa, kannattaa seurata F-blogia – tulen varmasti kirjoittamaan sekä analysoimani aineiston sisällöstä että julkaisemaan tiivistelmän gradustani.

Kuulemisiin ja tsemppiä muillekin gradunsa kanssa puurtaville!
Pipsa Raglitius

F-pisteen puheenjohtaja esittäytyy

Hei,

ja hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Olen aiemmin kirjoittanut F-pisteen blogiin lähinnä kirja-arvosteluja, mutta koska toimin vuoden 2017 F-pisteen puheenjohtajana, lienee korkea aika esittäytyä. 

Nimeni on Emma, ja opiskelen viidettä vuotta englannin kieltä, sivuaineina sukupuolentutkimus ja mediatutkimus. Aloitin sukupuolentutkimuksen opinnot toisena opiskeluvuotenani, ja sille tielle olen jäänyt – tapanani on kääntää myös jokainen englannin tehtävänanto sukupuolentutkimuksen suuntaan. Jo ennen peruskurssia olin mieltänyt itseni feministiksi vuosien ajan siitä huolimatta, etten tiennyt varmuudella, mitä feminismin kannatus tarkoittaa tai mitä feministinä oleminen minulle todella merkitsee. Neljän vuoden aikana mielipiteeni on muodostunut selkeämmäksi ja käsitykseni feminismistä on rikastunut, kiitos monien minua viisaampien teoreetikoiden, aktivistien, opettajien ja kanssaopiskelijoiden. Täydellinen feministi en ole edelleenkään, mutta yritän jatkuvasti oppia uutta ja tehdä parhaani, sekä luoda kaaosta nykyiseen yhteiskuntajärjestelmään siinä samalla.

Olen nyt ensimmäistä kertaa puheenjohtajan hommassa, joten en ole lähelläkään täydellistä, siinäkään. Onneksi tukenani ovat F-pisteen ihanat, luovat, ahkerat hallituslaiset, ja tietenkin koko jäsenistö. Olette kaikki tervetulleita F-pisteen toimintaan milloin tahansa; tapahtumissa ei ole koskaan turhan täyttä, ja jos vaikuttaminen F-pisteessä kiinnostaa, hallitus ottaa teidät avosylin vastaan. Kannattaa siis tulla tutustumaan – aloittaa voi vaikka sunnuntain peli-illasta. :)

Tehdään yhdessä tästä vuodesta hyvä!

-Emma Rantatalo​

F-blogin avaus vuodelle 2017

F-pisteen 20 v. -vuosijuhlat. 12/2016. Kuva: Heini Salo

 Tervehdys,

 ja tervetuloa Turun yliopiston sukupuolentutkimuksen ainejärjestön F-pisteen blogiin!

Monenkirjava sisältömme on täällä myös vuonna 2017. Blogimme hukkui viime vuonna lopulta kaiken muun kiireen alle, mutta etenkin vuosijuhlakiireen jälkeen saatamme keskittyä myös tänne paremmin. Kunnianhimoinen tavoitteemme tänä vuonna on päivittää tänne kerran viikossa. Ensimmäisenä puheenvuoron saa vuodenvaihteessa F-pisteen hallituksen puheenjohtajan virkaan astunut Emma. Blogimme lisäksi toimintaamme kannattaa ehdottomasti seurata vierailemalla nettivisuillamme sekä tykkäämällä Facebook-sivustamme ja liittymällä Facebook-ryhmään.

Näiden saatesanojen lisäksi esittelen vielä itseni, sillä sattumoisin täällä kirjoittaa F-pisteen vuoden 2017 somevastaava Heini. Luen neljättä vuotta pääaineenani kulttuurihistoriaa, ja elämässä noin muuten valokuvailen sen minkä kerkeän. Tervetuloa sukupuolentutkimuksen ja F-pisteen pariin vielä siis omasta puolestanikin.

F-pisteen 20 v. -vuosijuhlat. 12/2016. Kuva: Heini Salo

/Hieman vuosijuhlatunnelmia löytyy vielä oheisista kuvista. Kyseessä olivat siis ainejärjestömme ihka ensimmäiset vuosijuhlat, vaikka juhlittiinkin jo viidennesvuosisataa! Feministinen utopia -teemalla järjestetty ilta tarjosi lämminhenkisyydessään erään TYY:n edustajan sanoin "hieman erilaista vuosijuhlatunnelmaa". Sukupuolentutkimuksen ainejärjestö F-piste kiittää vielä kaikkia mukana olleita ♥ /

- Heini Salo

Haluaisitko juuri sinä kirjoittaa blogiimme? Lähetä tekstisi osoitteeseen f-hallitus@lists.utu.fi