sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Keskustelunavaus runoista

"Vierge moderne" 

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.

Edith Södergran, suom. Pentti Saaritsa 
(Teoksessa Runoja / Dikter, 1916)


Tämä runo on minulle tärkeä. Mikä runo on koskettanut sinua? Kerro kommenttiosiossa.


Ida Ollonqvist

maanantai 18. helmikuuta 2013

Asiaa vaginoista


Näyttelijä Merja Larivaara esittelee erilaisia voihkeita. Näyte saadaan esimerkiksi klitorisvoihkeesta, vaginavoihkeesta sekä kahden edellisen yhdistelmästä, vuorenhuippuvoihkeesta, vauvavoihkeesta, syvän etelän voihkeesta ja konepistoolivoihkeesta. Ääntä ja koko ruumista hyödyntävän esityksen loppuhuipennuksena hän antaa näytteen kaikkia edellisiä yhdistävästä yllätyskolmoisorgasmivoihkeesta. Teatteriravintolallinen naisia hiljenee kuuntelemaan, menee noloksi, alkaa yksi kerrallaan varovaisesti nauraa ja puhkeaa lopulta kovaääniseen hurraukseen. Larivaara piiloutuu performanssinsa lopuksi häpeillen kansionsa taakse, mutta tulee sitten yleisön kannustamana vastaanottamaan suosionosoitukset.

Larivaaran esitys pohjautuu näytelmäkirjailija Eve Enslerin Vaginamonologeja-teoksen osioon Nainen josta oli ihanaa tehdä vaginat onnellisiksi. Se kertoo dominaksi ryhtyneestä juristista, joka haluaa auttaa muita naisia kokemaan vaginansa kielletyn ja salaperäisen sijaan onnellisuuden lähteenä.

Vaginamonologit käsittelevät sitä, mistä ei ole normaalisti totuttu puhumaan. Vaginoihin liittyy paitsi suoranaista väkivaltaa, myös epätietoisuutta, puhumattomuutta ja häpeää. Ensler haastatteli Vaginamonologeja varten yli kahtasataa naista, jotka vapautuivat puhumaan kielletystä ja kipeästä aiheesta. Monologien ympärille on syntynyt hyväntekeväisyystapahtuma V-Day, jonka tarkoituksena on kerätä varoja naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan vastaiseen työhön. One Billion Rising –kampanjan tavoite on kerätä tapahtumiin miljardi osallistujaa, yhtä paljon kuin väkivaltaa kokeneita naisia on. Turkuun V-Day saapui neljä vuotta sitten ja tänä vuonna tuotto lahjoitettiin Turun Ensi- ja turvakotiyhdistykselle. Järjestäjinä toimivat yhdessä Linnateatteri, Turun kaupunginteatteri ja Åbo Svenska Teater.

Torstaisen ystävänpäivän iltana vaginamonologeja lukivat Linnateatterilla Merja Larivaaran lisäksi näyttelijät Kristiina Vahvaselkä, Anu Sinisalo, Jonna Nyman, Tove Qvickström ja Reeta Vestman. Lisäksi lukemassa olivat Rauman kaupunginteatterin johtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo, Turun kaupunginteatterin johtaja Raija-Liisa Seilo, Linnateatterin toimitusjohtaja Maija Palonheimo, toimitusjohtaja Pirkko Keskinen ja Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson. Musiikkia tapahtumassa esittivät Reeta Vestman ja Veeti Kallio.

Vaikka Merja Larivaaran voihkintaan päättynyt esitys tuntui olevan F-pisteen seurueen ehdoton suosikki, kyllä muutkin lausujat vakuuttivat. Omaan mieleeni jäi varsinkin Reeta Vestmanin lausuma Mun lyhyt hame. Monologissa painotetaan naisen oikeutta koskemattomuuteen hameen pituudesta riippumatta.

”Mun lyhyt hame ja kaikki sen alla on mun. Mä en suostu pelkäämään sua.”, Vestman sanoi ja hymyili.


Suvi Holopainen

V-Dayn tunnelmiin pääset mukaan lukemalla Vaginamonologeja-kirjan tai katsomalla Linnateatterillakin esitetyn lyhytelokuvan One Billion Rising. Voit myös allekirjoittaa Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonille lähetettävän vetoomuksen turvakotien ja matalan kynnyksen auttamispalveluiden lisäämiseksi SuomessaAllekirjoittamaan pääset tästä linkistä.


lauantai 9. helmikuuta 2013

Aistien valtakunta ja muuta valkokangaserotikkaa



Joskus kannattaa lähteä kulttuurinmetsästykseen pääkirjastoa kauemmas. Runosmäen kirjastossa ystävänpäivään valmistaudutaan astetta aistillisemmin, sillä helmikuun ajan esillä on "Aistien valtakunta ja muuta erotikkaa..." -niminen pikku näyttely. Esille on asetettu monia eroottisen kirjallisuuden merkkiteoksia kuten Boccaccion iloluontoinen klassikko DecameroneD. H. Lawrencen voimakas Lady Chatterleyn rakastaja, Agnar Myklen kiistelty Laulu punaisesta rubiinista sekä kotimaiselta puolelta esimerkiksi Anja Kaurasen loistava Sonja O. kävi täällä.

Näyttelyyn on otettu esille myös laaja valikoima valkokankaan sensuelleja klassikoita. Eroottisia elokuvia, joita on aikoinaan kielletty, leikelty tai hävitetty kokonaan. Monissa esillä olevissa elokuvissa kohua herättänyt aihe on naisen seksuaalisuus. Naisen rooli eroottisissa elokuvissa on perinteisesti ollut voyerismin kohde, ei aktiivinen toimija. F-piste listaa nyt kolme eroottista klassikkoelokuvaa, joissa naiset ovat muutakin kuin passiivista silmäkarkkia.

Ja jumala loi naisen (Et Dieu...créa la femme, 1956)
Ja jumala loi naisen on syy siihen miksi Brigitte Bardot'sta tuli Brigitte Bardot. Viisikymmentäluvulla ilmestyessään elokuva häkellytti katsojiaan kuvaamalla avoimesti naisen eroottisia kokemuksia. Bardot'n roolia parjattiin siveettömänä ja yleisöä varoiteltiin rohkeista kohtauksista. Skandaaliotsikot tekivät tietysti elokuvasta sensaation ja Bardot'sta Marilyn Monroen veroisen seksisymbolin.

Samettisilmäinen orpotyttö Juliette (Bardot) on villikko, joka kuljeksii kengittä ympäri kaupunkia ja tuhlaa viimeiset franginsa jukeboxiin kuullakseen samat rakkauslaulut yhä uudelleen ja uudelleen. Juliette haluaisi nauttia nuoruuden suomasta vapaudesta ja rakkaudesta, mutta ympäröivä yhteiskunta katsoo karsaasti seksuaalista energiaa pursuavaa nuorta naista. Kasvattiäidin mitta tulee lopulta täyteen ja hän uhkaa häätää kevytkenkäisen kasvattinsa. Välttääkseen orpokodin Juliette suostuu vaimoksi ujolle kosijalleen Michelille (Jean-Louis Trintignant). Kunniallisen kotirouvan arki kuitenkin järkkyy kun Michelin veli ja Julien entinen rakastettu Antoine (Christian Marquand) palaa takaisin kotikaupunkiinsa.

Elokuva kuvaa hyvin aikansa moraalikäsityksiä. Nuorten naisten seksuaalisuus oli tabu, jonka varjeleminen oli koko yhteiskunnan yhteinen tehtävä. Elokuvassa on kohtaus, jossa tuikeailmeinen sosiaalivirkailija tulee jututtamaan Juliettea. Hän lupaa antaa Juliettelle toisen mahdollisuuden, mikäli tämä pystyy osoittamaan olevansa 'kunnon tyttö'. Virkailija kehottaa tyttöä hankkimaan lääkärintodistuksen neitsyydestään. "En tiennytkään, että rakkaus on sairaus", tokaisee Juliette niskojaan nakellen.

Ja jumala loi naisen on elokuva joka ei häpeile eikä pyytele anteeksi.

Intohimon valtakunta (Ai no borei, 1978)
Vuonna 1976 Nagisa Oshima sai yleisön haukkomaan henkeään näyttämällä eksplisiittisiä seksikohtauksia kulttielokuvassaan Aistien valtakunta. Jopa Shame-elokuvan (2011) seksiaddikti päähenkilö Brandon on siveä selibaatti verrattuna Aistien valtakunnan Sadaan, jonka maaninen seksinälkä saa elokuvassa kohtalokkaan synkkiä piirteitä. Häpeilemätön ja voimakastahtoinen Sada oli liikaa japanilaiselle yleisölle, joka oli tottunut näkemään valkokankaalla siveää ja herkkää naisihannetta edustavia sankarittaria. Melkein neljäkymmentä vuotta ensiesityksensä jälkeen on elokuvan leikkaamaton versio yhä kielletty Japanissa.

Huolimatta siitä, että Aistien valtakunta joutui sensuurin kynsiin useimmissa maissa, Oshima ohjasi elokuvalleen rinnakkaisteoksen, jossa hän jatkoi halun ja hallitsemattomuuden teemojen tutkimista. Intohimon valtakunta on kuvamateriaaliltaan sisarteostaan kesympi, mutta vereslihalla rakastetaan tässäkin elokuvassa. Seki (Kazuko Yoshiyuki) asuu riksakuskipuolisonsa kanssa idyllisessä pikkukylässä. Muiden kyläläisten silmissä kauniskasvoinen Seki on myötäilevä vaimo, huolehtiva äiti ja ahkera työntekijä - siis kaikin puolin esimerkillinen nainen. Sekillä on kuitenkin salaisuus; hänellä on suhde itseään nuorempaan mieheen Toyojiin (Tatsuya Fuji). Ainainen häpeä ja salailu saavat intohimon raastamat rakastavaiset ryhtymään epätoivoisiin tekoihin. Eräänä iltana Seki ja Toyoji kuristavat Sekin aviomiehen ja kätkevät ruumiin hylättyyn kaivoon. Salaisuus kuitenkin ei jätä Sekiä rauhaan. Kun juorut alkavat elää ja naapurit kuiskutella, Seki tuntee köyden kiristyvän oman kaulansa ympärillä...

Piano (The Piano, 1993)
Eletään 1800-luvun puoliväliä. Skotlantilainen Ada McGrath (Holly Hunter) myydään vaimoksi uusseelantilaiselle raja-asukkaalle Alistar Stewartille (Sam Neill). Uusi aviomies osoittautuu intohimottomaksi mieheksi, joka ei vielä papin aamenkaan jälkeen osoita minkäänlaista seksuaalista kiinnostusta nuorikkoaan kohtaan. Adan mukana Uuteen-Seelantiin saapuvat hänen pieni tyttärensä Flora (Anna Paquin) sekä Adan kallisarvoinen piano. Mykälle Adalle piano toimii itseilmaisunvälineenä, joten hän hurjistuu kun Alistar käskee hylkäämään soittimen rannalle tuulen ja sateen armoille. Alistarin naapuri, eläkkeelle jäänyt merimies George Baines (Harvey Keitel), mieltyy Adan soittoon ja tarjoutuu ostamaan pianon. Hän lupaa myydä pianon takaisin Adalle - yksi kosketin kerrallaan - vastineeksi soittotunneista. Soiton lomassa alkaa kielletty rakkaus orastaa muiden oudoksuman Adan ja erakoituneen Bainesin välillä.

Jane Campionin käsikirjoittama ja ohjaama Piano on tunnelmaltaan väkevä ja aistikas elokuva. Tummansävyisessä rakkaustarinassa piano toimii itseilmaisunvälineenä mykälle Adalle. Ulkoapäin hillityn Adan sisäiset intohimot saavat äänen hänen soittonsa kautta. Kukaan Adan ympärillä ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän pianon merkitystä eikä näin ollen Adaa. Adan isälle piano on syypää Adan aviottomaan tyttären syntymään. Adan pianonsoitonopettaja ja hänen lapsensa isä taas lakkaa kuuntelemasta Adan soittoa ja jättää tämän. Alistarille piano taas näyttäytyy tilaa vievänä turhakkeena ja vaimon uppiniskaisena pakkomielteenä. Ainoastaan Baines löytää Adan pianon sävelmästä.

Visuaalisesti kaunis ja upean musiikin jäsentämä elokuva voitti yhteensä kolme Oscaria ja kolme BAFTAA.


Kyseiset elokuvat ja monet muut eroottiset klassikot ovat nyt esillä ja lainattavissa Runosmäen kirjastosta. Aistien valtakunta ja muuta erotiikkaa... -näyttely on esillä helmikuun loppuun asti. Katso tästä kirjaston aukioloajat.


Annina Välimäki
Tämän viikon bloggaja on f-hallituslainen ja f-twitteristi, joka rakastaa elokuvia ja lähikirjastoja.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Naiset, teissä on mieltä!


Käsi ylös, jos seuraava yhtälö kuulostaa mielestäsi tutulta: Nainen on yhtä kuin ruumis, tunteet, ja luonto. Mies on yhtä kuin mieli, järki ja kulttuuri. Aivan, olet tainnut kuulla tämän aikaisemminkin. Ja vaikket olisikaan kuullut intellektuelleja havaintoja 'kartesiolaisesta mieli-ruumis -dikotomiasta' tai 'länsimaista ajattelua määrittävistä sukupuolittuneista kahtijaoista,' tunnistat ehkä sittenkin edellä mainitun periaatteen. Naisellisuus on ruumiillisuutta, mies on mieli, järki, pyhä henki. Vietettyäni kuukauden Intiassa joogaten, sain huomata että asia hahmotetaan siellä riemastuttavan toisenlaisessa valossa. Joogassa sukupuolittuneet periaatteet näyttäytyvät sangen toisenlaisina: naiseudessa on mieltä kerrakseen eikä kartesiolaisesta dikotomiasta näy jälkeäkään.

Kuinka ollakaan, joogassa nimenomaan mieli nähdään feminiinisenä periaatteena. Naiset, jotka olette kyllästyneet olemaan pelkkiä ruumiita, kuulka tämä: Kehon sukupuolittuneista energiavirroista feminiinisen, idan, nähdään edustavan mieltä ja viileyttä. Maskuliininen energiavirta, eli pingala, puolestaan liittyy kehoon ja kuumuuteen. Energian virta kehossa vaihtelee jatkuvasti näiden kahden, idan ja pingalan, välillä vaikuttaen olemiseemme: idan virratessa mieli on yliaktiivinen, pingalan virratessa keho taas on levoton. Toisaalta jyrkkää eroa mielen ja ruumiin välillä ei joogafilosofiassa tehdä, saamme me Descartesin riivaamat länsimaalaiset huomata: Myös mieli nähdään aineellisena, vaikkakin hienojakoisempana kuin keho. Mieli ja ruumis eivät siis ole toisilleen vastakkaisia, ontologisesti eroavia, vaan materiaa yhtä kaikki.

Sukupuolieron teoreetikko Luce Irigaray näkeekin itämaisissa opeissa potentiaalia. Kirjassaan East and West – From Singularity to Community hän kääntyy itämaisten traditioiden puoleen pohtiessaan länsimaita vaivaavaa maskuliinisuuden ylivaltaa ja sukupuolieron rappeutumista. Joogassa hän näkee mahdollisuuden naiseuden uudelleen löytämiseen ja sukupuolieron uudelleen perustamiseen. Jooga näyttääkin olevan sukupuoliero-teoriaa per se: Sukupuolten välinen ero hahmottuu joogisessa maailmankatsomuksessa kaikkein perustavanlaatuisimpana erona ja maailmankaikkeuden pohjimmaisena mysteerinä. Jooginen käsityksen mukaan maailmankaikkeus sai alkunsa kaiken taustalla olevan ykseyden jakaannuttua shivaksi ja shaktiksi, aineeksi ja energiaksi. Tässä shiva nähdään maskuliinisena, alkukantaisena aineena ja shakti vastaavasti feminiinisenä alkukantaisena energiana.

Valitettavasti oman kokemukseni mukaan tämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että joogit olisivat yhtään sen tietoisempia sukupuolieron hienouksista – tai edes sen karkeammista ilmentymistä. Keskustellessamme kuukautisten vaikutuksesta joogan harjoittamiseen intialainen joogaopettajani näytti hetken mietteliäältä ja kysyi sitten: ”niin, kuinkas usein teillä naisilla ne kuukautiset olivatkaan? Kerran vai kaksi kuussa?” Opittavaa löytyy siis ehkä molemmin puolin. . .


Ella Poutiainen