tiistai 22. huhtikuuta 2014

Adidasmies ja Voimanainen

F-pisteen kulttuuripiiri kävi 17.4. katsomassa Wäinö Aaltosen museossa Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyn. Näyttely on koottu usean eri taiteilijan teoksista, jotka kaikki käsittelevät omasta näkökulmastaan miehen, naisen ja lapsen kokemusmaailmaa sekä tulkintoja maailmasta. Teoksissa on käytetty useita tekniikoita ja materiaaleja, joten kyseessä on todellakin monipuolinen näyttely.

Ehkä jopa liiankin monipuolinen? Useat teokset ovat kiinnostavia, herättävät ajatuksia ja tuovat uuden näkökulman näyttelyn teemaan. Ne ovat myös vuorovaikutuksessa toistensa kanssa herättäen tulkintoja, jollaisia eivät välttämättä muuten herättäisi. Mitä rikkinäisillä lautasilla päällystetty tyyny kertoo, jos se yhdistetään naiseutta käsitteleviin teoksiin? Entä jos sama teos olisi asetettu tilaan, jossa on vanhuutta käsitteleviä teoksia? Jokainen tulkitsee näkemänsä teoksen omalla tavallaan, mutta Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyä katsoessani ajauduin pohtimaan juuri sitä, miten teokset ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja vaikuttavat siihen, miten toisia teoksia tulkitaan.

Tässä välissä voisin mainita, etten ole kuvataiteen asiantuntija, enkä ehkä osaa tutkia kuvataidetta analyyttisesti. Käyn kuitenkin mielelläni katsomassa taidenäyttelyitä, sillä ne herättävät minussa ajatusten lisäksi tunteita. Näin kävi myös Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyssä. Erityisen mieleenpainuva oli tila, jossa on lapsuutta käsitteleviä teoksia. On tärkeää tuoda lapsuutta esille eri tavoin ja siinä on Adidasmies ja Voimanainen –näyttely mielestäni onnistunut hyvin. Vaikka teoksissa on synkkiä sävyjä, ne eivät anna täysin traagista kuvaa lapsista. Itselleni syntyi vihaisista tytöistä, kypärämäisistä lasten pipoista ja äidin lapselleen jättämistä lapuista kuva pienistä, mutta yllättävän vahvoista ihmisistä. Lapset ovat sitkeitä ja kestävät monenlaista, vaikka heidän ei kuuluisi kestää sitä. Lapsuusaiheisia teoksia katsoessani yksi sisälläni heränneistä tunteista oli sääli. On hienoa, että taiteen avulla voidaan saada aikuiset ajattelemaan, millaista on nähdä maailma lapsen silmin.

Palatakseni näyttelyn monipuolisuuteen. Näyttely todella kertoo ihmiselämän kirjon aina lapsuudesta vanhuuteen asti, käsitellen välissä miehen ja naisen roolia. On hienoa, että kaikkia näitä tärkeitä aiheita nostetaan esille, mutta Adidasmies ja Voimanainen –näyttelyä tuntui vaivaavan liiallinen runsaus. Teoksia on paljon ja välillä tuntui, että teokset olisivat tarvinneet enemmän tyhjää tilaa ympärilleen. Joka tapauksessa näyttelyssä on paljon kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä teoksia. On hyvä pysähtyä välillä tutkimaan ja pohtimaan, miltä maailma näyttää jonkun toisen, miehen, naisen, lapsen tai vanhuksen, näkökulmasta. Adidasmies ja Voimanainen –näyttely osoittaa monipuolisuudellaan myös sen, ettei kukaan katso maailmaa tyhjyydestä vaan ympärillä on aina muita mahdollisia näkökulmia, joilla on vaikutuksensa siihen, miten kukakin maailman kokee.

Katri Aholainen

tiistai 15. huhtikuuta 2014

My Mad Fat Diary


Blogin yleisestä linjasta kenties hieman poiketen kirjoitan mielestäni oikein mainiosta ja merkityksellistä tv-sarjasta. Valtavirran viihteessä erityisesti naishahmot ovat usein ulkonäöltään identtisiä – valkoisia, hoikkia ja konventionaalisesti kauniita. Ulkoisen olemuksen korostuessa naishahmot kovin usein jäävät varsin yksiulotteisiksi myös persoonaltaan ja hahmonkehitykseltään. Voi myös pohtia sitä, minkä vuoksi (edelleen valtavirran viihteessä) naishahmot jäävät usein silkoiksi sivuhahmoiksi ja miksi heitä arvotetaan (paitsi fiktiossa itsessään, myös ympäröivässä mediakeskustelussa) täysin eri tavoin kuin mieshahmoja. Viihteessä vallitsevan miesdominanssin vuoksi seuraan tv:tä varsin vähän, sillä koen sen antavan minulle hyvin vähän yhtään mitään. Brittiläinen nuortensarja My Mad Fat Diary on kuitenkin poikkeus.
My Mad Fat Diary (2013-2014?) perustuu Rae Earlin omaelämäkerralliseen My Fat, Mad Teenage Diaryyn. Tv-sarjan fiktiivinen Rae Earl on 16-vuotias tyttö, joka sarjan alussa palaa psykiatrisesta sairaalasta takaisin arkeen yksinhuoltajaäitinsä luo. Rae on lihava ja hän kärsii muun muassa syömishäiriöstä, paniikkikohtauksista ja (vääristyneestä) kehonkuvastaan. Raen ylipaino ja ei-konventionaalinen ulkonäkö ei kuitenkaan missään vaiheessa ole sarjassa naurun aiheena ja juuri tässä MMFD poikkeaa turhan monesta muusta valtavirran tuotteesta. Rae on ensisijaisesti Rae, moniulotteinen henkilö, ystävä ja tytär, eikä toiseuttavan huumorin tai pilkan kohde ulkonäkönsä vuoksi. Merkittävää on myös se, että sarjassa kuvataan (lihavan) teinitytön seksuaalisuutta ilman seksualisointia tai objektifisoimista. Fantasiat, masturbointi ja muut seksuaaliset aktiviteetit kuvataan realistisesti ja ymmärtävästi. Raen vartalo on kenties toisinaan itseinhon lähde, mutta se on myös nautinnon lähde eikä tätäkään aspektia piiloteta pilkan taakse. Sarja ei sorru fat shamingiin: lihavuus ei ole syy Raen ongelmiin ja hän tietää itsekin, että painonpudotus ei muuttaisi mitään. Vastaavan asenteen toivoisi leviävän laajemmallekin, sillä lihavuuden rinnastaminen epäterveellisyyteen ja edelleen muihin ongelmiin on ihan huuhaata.

Raen identiteetti määräytyy ensisijassa hänen suhteistaan itseensä ja muihin ihmisiin. Mielenterveysongelmat ja lihavuus eivät määritä Raeta ihmisenä, vaikka nekin toki vaikuttavat hänen (ja muiden) tapaan nähdä itsensä. Raella on romanttisia suhteita, kuten kai kaikissa nuortensarjoissa muutenkin, mutta niiden rinnalla aivan yhtä merkittävinä ovat suhteet ystäviin ja perheeseen. Ystävyyssuhde Chloen kanssa kohoaa mielestäni jopa tärkeämmäksi. Sarja läpäisee oikein helposti Bechdel-testin, sillä päähenkilön elämä ei pyöri vain miesten ympärillä. Merkittävää on sekin, että romanttinen (hetero)rakkaus ei tarjoa ratkaisua kaikkeen.

Puutteitakin sarjassa on: päähuomio on valkoisessa, sangen heteroseksuaalisessa keskiluokassa. Silti uskallan toivoa, että sarja avaa mahdollisuuksia myös muuhun. On tärkeää, että valtavirran viihde tarjoaa kuvia ja tarinoita ihmisistä stereotyyppien ja ihanteiden sijaan.

Lihavuudesta ja fat acceptancesta viihteessä on kirjoitettu mainiosti Rookiessa
 

 
 
 
 
 
Tiina Nissinen

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kriittisissä iltamissa partajeesuksia ja transsukupuolisuutta



F-piste järjesti Kriittiset iltamat Kirjakahvilassa 25.3. Aiheena oli transsukupuolisuus ja yleisöä oli paikalla kolmisenkymmentä henkilöä. Puhujina olivat Turun yliopiston keski- ja uuden ajan historian tutkija Tom Linkinen ja sukupuolentutkimuksen maisteriopiskelija Sade Kondelin sekä Transtukiverkoston edustaja Aron Pohjansaro. Kukin puhujista piti ensin vuorollaan oman esitelmän tai alustuksen, sitten puhujat vastasivat juontajan ja yleisön esittämiin kysymyksiin. Varsin vilkasta keskustelua syntyikin, etenkin kun puhujat viihtyivät aiheen parissa myös keskinäisen jutustelun merkeissä. 

Tutkija Tom Linkinen valotti ensimmäisenä historiallista aspektia transsukupuolisuuteen kertomalla esimerkkien avulla väärään ruumiiseen syntymisestä antiikin Kreikan mytologioissa ja keskiajan Englannissa. Roomalaisen runoilija Ovidiuksen tarussa kerrotaan Iphiksestä, joka syntyi tyttönä mutta kasvatettiin poikana, koska tyttöä ei haluttu perheeseen. Vartuttuaan Iphis rakastui tyttöön ja halusi hänen kanssaan naimisiin, ja onnellisina loppuna jumalat muuttivat hänet mieheksi juuri ennen häitä. Linkinen muistutti, että transsukupuolisuus on ilmiönä vanha, vaikka onkin vasta lähiaikoina noussut suurempaan julkiseen keskusteluun ja yleiseen tietoisuuteen.

Toisena puhujana Sade Kondelin kertoi omasta tutkimuksestaan transsukupuolisuuteen liittyen. Gradussaan Kondelin on haastatellut sukupuolenkorjausprosessin läpikäyneitä heidän kokemuksistaan. Kondelin puhui siitä, miten sukupuoli ja seksuaalisuus on käsitetty ja käsitetään erillisiksi janoiksi (äärimmäisestä maskuliinisuudesta äärimmäiseen feminiinisyyteen, ja äärimmäisestä homoudesta äärimmäiseen heterouteen). Hänen mukaansa näitä ei kuitenkaan voi erottaa toisistaan, koska sukupuoli ja seksuaalisuus ovat kiinteässä yhteydessä keskenään ja vaikuttavat toisiinsa – eikä vain niin, että ”kun on tosi homo, on jo trans”, kuten yksinkertaistavasti on ajateltu.

Kolmantena Aron Pohjansaro esitteli Transtukiverkoston toimintaa Turussa. Transtukiverkosto on muutaman aktiivin pyörittämä toimintaryhmä, joka tarjoaa transsukupuolisille ja heidän läheisilleen muun muassa keskusteluryhmiä ja juridista apua esimerkiksi valitusten kirjoittamiseen terveydenhuoltotahoille. Pohjansaron mukaan vertaistuki ja saman kokeneilta saatu kannustus on tärkeää, koska transprosessi on raskas ja kuitenkin siihen lähtevältä vaaditaan periksiantamatonta omien oikeuksien puolustamista osin hyvinkin syrjiviä ja kummallisia yhteiskunnallisia rakenteita vastaan. Lääkärit esimerkiksi saattavat käsittää transidentiteetin psykiatrista hoitoa vaativaksi ongelmaksi sen sijaan, että näkisivät sen tasaveroisena sukupuolikokemuksena cis-sukupuolisuuden kanssa.

Seuranneessa keskustelussa tuli esille se, miten vähän transsukupuolisuuteen liittyvistä aiheista on yliopistollista tutkimusta. Kondelin kuvaili tutkimuskenttää niin, ettei se ole kuin verkko, jossa on siellä täällä reikiä, vaan lähinnä kuin aava ja autio meri, jossa on siellä täällä pieniä saaria. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että tämä kaipaisi korjausta. Puhujien mielestä transtutkimus saisi horjuttaa perinteisiä käsityksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja niiden tutkimustapoja ”toivottavasti mahdollisimman paljon”.

Oli myös puhetta ihmisten omituisista käsityksistä transsukupuolisuuteen liittyen. Sukupuolenvaihdos-termi on puhujien mukaan vielä valitettavan yleisesti käytössä. Tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus näkyvät ylikorostuneena kiinnostuksena transsukupuolisten genitaaleja kohtaan: puhujat kertoivat törmänneensä suoriin uteluihin siitä, ”mitä sulla sitten on housuissa?!”. Kondelin korjasi mielikuvan siitä, että sukupuoli vaihtuisi leikkauspöydällä, ja kertoi sanoneensa kyselijöille, että kyseinen operaatio tehtiin maistraatissa, kesti 10 minuuttia eikä edes puudutettu. Pohjansaro puolestaan sanoi ajattelevansa, että sukupuolta on yhtä monta kuin ihmistä, samalla tavoin kun kaikki näkevät väritkin hieman eri tavalla ja on vain opittu ajattelemaan, että ”tuo on punainen ja tuo vihreä”. Kondelin tiivisti osuvasti keskustelun pääpointit toteamalla sarkastisesti, että stereotypiat ja yleistäminen on kivaa, muutenhan voisi vaikka joutua kohtaamaan ihmisen!

Tällä kertaa emme ottaneet kriittistä näkökulmaa ilmiöön sinänsä, koska se ei ollut järkevä lähestymistapa aiheeseen. Ilta piti kuitenkin sisällään paljonkin kritiikkiä muun muassa terveydenhuoltojärjestelmää, homo- ja transfoobikkoja sekä yhteiskunnallisia syrjiviä rakenteita kohtaan. F-piste ei järjestäjänä myöskään jäänyt vaille palautetta: eräs puhuja ennen keskustelun aloittamista totesi, että ”F-pisteen tapahtuma ja pelkkiä partajeesuksia puhumassa”, mikä tuntui häntä kovasti huvittavan. Tämä oli oletettavasti kommentti F-pisteen aikaisempaan, kenties turhan naiskeskeiseen toimintalinjaan. Näiden Kriittisten iltamien myötä F-piste toivottavasti vakuutti loputkin epäilijät siitä, että kaikki sukupuolet ovat yhtä haluttuja ja tervetulleita mukaan toimintaamme – emme ole mikään miesvihan linnake, vaikka sellaistakin on epäilty.


Leena Rinne