maanantai 4. marraskuuta 2013

Genitaalisensitiivisyydestä

Viime hallituskaudella F-piste tuli kenties puolivahingossa ottaneeksi kirkkoveneen käyttöönsä eräänlaisena leikkimielisenä feminisminsä symbolina tai maskottina. Vähitellen kirkkoveneestä tuli vakituinen osa F-pisteen kuvastoa: oli kirkkovenepinssejä, t-paita printtejä, pimppikakkuja ja mahtuipa joukkoon joulun aikaan yksi olkivittukin. Sittemmin F-piste sai kritiikkiä genitaalikeskeisestä kuvastostaan, ja tämä sai meidät pohtimaan josko olimme menneet liian pitkälle. Oli aika ottaa virheistä opikseen ja julistaa uusi, genitaalisensitiivinen  linja.

Mutta mikä kirkkoveneen kanssa oikeastaan meni vikaan ja miten tämä  paljon puhuttu genitaalisensitiivisyys tulisi käsittää?  


Genitaalisensitiivisyydessä ei nähdäkseni niinkään ole kyse siitä, ettei sukupuolielimistä voisi puhua, tai että palauttaisimme vaginan tabun ja abjektin karsinaansa. Kyse on pikemminkin sen huomioimisesta, millaisia määritteitä luomme, mitä nuo määritteet tekevät ja mitä ne sulkevat pois. Kirkkoveneestä taisi tulla liian ahdas määrite, johon kaikki eivät suinkaan voineet samaistua. Saimme kantapään kautta todeta, ettei kirkkovene ole käypä feminismin määritteenä par  excellence.


Tarkoituksenamme ei tietenkään ollut tehdä kirkkoveneestä yleistä mallia, johon yksittäisten (feminististen) sukupuolielinten tulisi ahtautua. Tarkoituksena oli kyseenalaistaa vaginan asema abjektina, rikkoa hiljaisuus ja ottaa haltuun se vittu, jolla kielessämme on kirosanan asema. Kirkkoveneestä oli tarkoitus tulla voimaannuttava  symboli, ei uusi fallos, feminismin ylivaltainen merkitsijä.

Toisin kuitenkin kävi. Taisimme kirkkoveneellä abstrahoida vaginan  liian yleiseen muotoon, joka ei lopulta vastaa yhtään todellista  vaginaa - muista feministisistä sukupuolielimistä puhumattakaan. Genitaalisensitiivisyyden myötä pyrimmekin nyt syleilemään koko sukupuolielinten kirjoa, jossa yksikään, määritelty tai  määrittelemätön, ei ole parempi, oikeampi tai feministisempi kuin  toinen.


Ella Poutiainen