maanantai 24. huhtikuuta 2017

Q – teatteri: Prinsessa Hamlet


(Kuva Q-teatterin Prinsessa Hamlet esitteestä)

Miten meitä pidetään reunalla? Odotamme hyppyä tyhjyyteen; sitä henkeäsalpaavaa hetkeä, johon suhtaudumme aina yhtä suuren ambivalenssin kytiessä mielessämme. Onko tämä se hetki, kun en enää pelkää, tai se hetki, kun jätän vanhan ja postmodernin kaakeliarkkitehtonisuudessaan valuneen julkisivuni taakseni? Ainoa keino, joka saa minut odottamaan tulevaa, ainoa keino, joka saa minut uskoutumaan tai ainoa keino tuntea jotain ja tulla ymmärretyksi. Vai odottaako suurin osa kuitenkin ennemmin sillä kuuluisalla nautinnon ja ekstaasin täyttymyksen kynnyksellä, kuten kysymys reunasta saattaisi myös avautua? Turvallinen vaarantunne, ja silti epäilyttää.
 
"Ne Prinsessat muistetaan
jotka tappavat itsensä,
jotka lähtevät ajoissa,
näyttävästi,
isolla liekillä. -- " 
  
Ristiriidat ovat myös osa odotusta, kun feministinä tahdon tietää, miten kyseenalaistettu voi olla prinsessa kiiltävine kruunuineen, muhkeine mekkoineen ja kyltymättömine mielineen. Pitäisikö Hamletin sukupuolen näennäisen muuttamisen taata jotain uutta? Elina Leeven näyttelemä Horatia viittaa alussa siihen, että tapahtumat tulisivat menemään kenties juuri niin kuin odotamme, mitä tiedämme prinssi Hamletin tarinasta. Mitä minä täällä sitten istun? 

En ollut kovin läheisesti paneutunut Hamletiin, niin sanotusti alkeet olivat hallussa, mutta ehkä siksikin kiinnostuin Linda Wallgrenin ohjauksen ja E.L. Karhun tekstin muotouttamasta tarinasta Q-teatterin lavalla. Klassikoihin ”puuttuminen” tai mahdollinen versiointi on aina jossain määrin kiihdyttävää, pelottavaa ja jännittävää, tiesi klassikosta mitään tai ei. Tunnistan Hamletin ja ”suuruuden hulluuden” ympärillä liikkuvat teemat. Tunnistan arvet, joista Lotta Kaihuan Hamlet saattaisi avautua hauraana, mutta osansa vaativana luotetuimmalleen Horatialle millä hetkellä hyvänsä. Tunnistan reunan, joka nyky-yhteiskunnassa huutaa selviytymistarinoita sekä uhrauksin saavutettua yhteiskunnallista asemaa. On roihuttava kylmien, teollisten sytytysnesteiden voimalla.

Sukupuoleen kuitenkin palaan jatkuvasti pohdinnoissani, sillä siinä missä henkilöhahmot ovat näennäisessä vakaudessaankin tuskin muuta kuin tunteidensa ristiaallokossa riepoteltuja kuolevaisia, kiinnitän huomioni yhä uudelleen sukupuolen merkitykseen ja tuottamiseen. Prinsessa, ei prinssi, Hamlet. Näytelmä tuntuu jumiutuvan osaksi kielellisesti tuotettuihin sukupuolituksiin, joista itse en pääse yli. Miksi on Horatia, miksi on Ofelio (Eero Ritala)? Eivätkö nämä nimien päätteiden muutokset viittaa kielen tuottamaan ja toistamaan binääriseen sukupuolittuneisuuteen nykyhetkessä: miten ne tällöin mahdollisesti kyseenalaistavat tai muuttavat mitään? Kuten Leea Kleemolan näyttelemä kuningatar Gertrud lausahtaa on näytelmältä vaadittava jotain uudelleentulkintaa, muutosta, jotta se yhtäältä ansaitsisi legitimiteettinsä. 

Prinsessalle oletettu tiara kuitenkin loistaa poissaolollaan onnistuneesti. 

On huomattava, että nämä ovat edelleen oletuksia, jotka itsekin luon: hahmojen sukupuolet häipyvät ilmeisen tarkoituksellisesti, ja koen myös itse, etten jaksa raahata niitä enää mukanani, paitsi kenties maapallon ulkopuolelle suuntautuvan enon (Hannu Kivioja) Prinsessa Hamlet saattaisi toisaalta olla aivan hyvin mitä sukupuolta tahansa, sillä sanat erillisinä ilmaisuina saavat kulttuuriset tulkintansa, yhdessä toki oman mielleyhtymänsä myös. 

Mutta ennemmin kyse on roolihahmojen heijastumista vasten lukuisia peilejä diskopallojen välkkeessä. Tällaiset roolihahmot tuntuvat kääriytyvän itseensä ja omahyväiseen olemassaoloonsa, joiden kanssa ei tarvitse tulla toimeen. Rakkaus irvistää kuvajaisista takaisin epätoivona ja karkaavina hymyinä. 

Hamlet ei kuitenkaan tapaa sattumalta Englannin Ruusua, Norma Jean Bakeria ja Elton Johnia. Prinsessa ei ole prinssi, tai kukaan muukaan. Prinsessat, jotka tapaturmaisessa lopussaan ja intensiivisessä elämässään ovat käyneet yhteiskunnan silloisilla reunoilla palaten sen mielettömyyteen. Niitä lokeroita ja niiden reunoja eivät tehneet he. Oli tunnetusti tehtävä omat säännöt. Kaikessa ristiriitaisuudessaankin he tulevat rakastetuiksi yhä uudelleen, tai jatkuvasti, vaikka ani harva heidät tunsi. Jättivätkö he taakseen vanhan ja virttyneen yhteiskunnan; selviämättömän ja hyväksikäyttävän? Räjähtää ennen kuin muistamme. Sitten kerromme vahvasta naisesta, joka on kenties yhtä iso vale, kuin se, että he elävät muistojemme myötä. He elävät kuollakseen noissa muistoissa yhä uudestaan ja uudestaan. Täsmennyksenä; naisen tulisi voida olla muutakin kuin vahva tullakseen muistetuksi, sitä toisaalta myöskään pois sulkematta. Näytelmässä ironisuudessaankin tulkittu Elton Johnin Candle in the Wind (Goodbye England’s Rose) on vielä yksi viittaus siihen mitä tuleman pitää – tai siihen, mitä pitää muuttaa.  

”And it seems to me you lived your life
Like a candle in the wind
Never fading with the sunset
When the rain set in
And your footsteps will always fall here
Along England’s greenest hills
Your candle burned out long before
Your legend ever will”



-Heini Salo

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Turun ylioppilasteatteri: Messias


 (Kuva Messias-näytelmän käsiohjelman kannesta)

Näin pääsiäissunnuntaina lienee hyvä hetki kirjoittaa F-pisteen viimeisimmästä kulttuuriretkestä. Tiistaina 4.4. suuntasimme joukolla katsomaan Turun ylioppilasteatterin Messias-näytelmää, Jenni Korpelan ohjaamaa ”modernia, tragikoomista ja queeria evankeliumia”. Ohjaaja kirjoittaa teoksesta ohjelmalehtisessä: ”Haluan leikkiä ajatuksella, että mitä jos kristinusko ei olisikaan ollut luomassa ulkopuolistavia normeja, vaan rikkomassa niitä. Mitä jos Raamatussa olisi esiintynyt vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä ja enemmän naisia? Millainen maailma olisi, jos me kaikki voisimme löytää siitä perinteestä jotain turvallista ja omaa?” Kyllä kiitos, huudan minä.

Raamattua vähänkin tunteville näytelmän juoni ei tarjoa yllätyksiä. Jeesus, ihmiskunnan vapahtaja, syntyy neitseellisen sikiämisen seurauksena nuorelle kihlaparille, osoittaa omaavansa erityisiä kykyjä, kerää ympärilleen joukon häneen uskovia ja luottavia ystäviä eli ”opetuslapsia”, ja kun aika koittaa, lähtee muuttamaan maailmaa levittämällä sanomaa lähimmäisenrakkaudesta ja hyväksynnästä. Mutta kuten kävi arvioita ja juonikuvausta etukäteen selatessa selväksi, tätä näytelmää ei luultavasti esitettäisi ala-asteen jumppasalissa pääsiäisviikolla, sillä Jeesus on oppiensa puolesta intersektionaalista feminismiä kannattava nainen, jolla on suhteita muiden naisten kanssa.

Jeesuksen sukupuoli ja seksuaalisuus ovat, kuten arvata saattaa, herättäneet Turun seudun mediassa vilkasta keskustelua pyhyydestä, sen kunnioittamisesta ja loukkaamattomuudesta. Olen sitä mieltä, että hyvän teatterin kuuluukin herättää keskustelua ja mielipiteitä, ja ehdottomasti myös eriäviä mielipiteitä. Jos lähden teatterista ajatellen ”no jooo olihan tää ny iha ookoo ehkä joo”, on esitys epäonnistunut. Messiasta katsellessa kävin läpi sellaisen tunteiden skaalan, ettei kokemusta todellakaan voi kuvailla sanaparilla ”ihan ookoo”, ja kun esityksen jälkeen joku kysyi ”no mitä sä tykkäsit?”, piti aluksi tyytyä ainoastaan nyökkäilemään, kun en kyennyt sanallistamaan kaikkia tunteita. Messias sai minut voimaantumaan, huvittumaan, ärsyyntymään, punastumaan ja nauramaan, ja esityksen parissa vietetty puolitoistatuntinen tuntui äärimmäisen lyhyeltä.

Ja voihan hiivatti, en minä osaa vieläkään sanallistaa kaikkia näytelmän minussa herättämiä tunteita, esimerkiksi sitä puhtaan, täydellisen tyytyväisyyden määrää, jota tunsin nähdessäni kahden naishahmon suutelevan lavalla; sitä autuutta, jota tunsin katsoessani näyttämöllä positiivista esitystä kaltaisistani, minun kuvaani.

Vaikka Messiaan juonikuvaus on herättänyt kiukkua, ja vaikka näytelmän tekijätiimiä on syytetty pyhyyden ymmärtämättömyydestä, näkisin, että teos pyrkii keskittymään Uuden testamentin oppeihin lähimmäisenrakkaudesta, hyväksymisestä ja tuomitsemattomuudesta huomattavasti paremmin kuin äärimmäisen moni muu vanha ja uusi tulkinta evankeliumista. Kun näyttelijät, käsissään antirasistiset, queerfeministiset, syrjintää vastustavat kyltit, lausuivat minulle ennestään hyvin tuttuja ja ulkoa opittuja Raamattusitaatteja, he muistuttivat minua, kirkosta vuosia sitten eronnutta epäuskovaa, samalla siitä, mikä sanassa on tärkeää ja ajankohtaista. Olin vaikuttunut.


Loppua kohden olisin kuitenkin toivonut vielä jyrkempiä uudistuksia. Arvattavasti Jeesus kavalletaan pitkäperjantaina; opetuslasten usko tai anelut eivät pelasta Jeesusta ahdasmielisten ja pahansuopien maallikkojen tuomiolta, ja rangaistukseksi hänet laitetaan kärsimään ja kuolemaan ristillä. Vaikka nautin näytelmästä kovasti, herätti se myös hienoista närkästystä etenkin tietyn hahmon käsittelyssä ja kehityksessä. Juudas esitellään aluksi Jeesuksen koulutoverina; ainoana, joka uskaltaa mennä kiusatun ja kiusaajien väliin sekä laittaa pisteen Jeesukseen kohdistuvalle henkiselle ja fyysiselle väkivallalle. Tarinan edetessä Juudaasta kehittyy kuitenkin katkera, Saatanan pahan puolelle houkuttelema kavaltaja, joka ei kestä ajatusta Jeesuksesta muiden kanssa, ja pettää tämän mustasukkaisuuden puuskassa. Myöhempi katumus ei pelasta tilannetta, ja lopputulos on ankea. Juudaan luonteenmuutosta oikeudenmukaisesta kiusatun puolustajasta kavaltajaksi yritetään selittää hänen sotilaskokemuksellaan ja sodan todistamisen sekä siihen osallistumisen aiheuttamalla moraalin hämärtymisellä, mutta katsojana minun oli silti vaikea sulattaa tällaista käännöstä. Olisin kenties halunnut queer-evankeliumin loppuvan ristillä roikkumisen sijaan ylösnousemukseen ja onnistuneeseen vallankumoukseen. Antakaa minulle edes rahtunen toivoa, pyysin mielessäni.

Roolista nopeasti toiseen vaihtavat näyttelijät olivat vakuuttavia, mahtipontisia, julkeita, keimailevia, julistavia ja räjähtävän omistautuneita, ja olen kiitollinen siitä, että sain todistaa näin montaa taitavaa tekijää lavalla samaan aikaan. Lähes tyhjä näyttämö saatiin elämään jyrkillä valaistuksilla, liikkeellä ja huikealla energialla, ja teoksen äänimaisema poukkoili laidasta laitaan, pehmeästä korviavihlovaan. Puvustuksessa ei säästelty nahkassa tai kimalteessa, ja esityksen loputtua olisin tahtonut täyttää kylpyammeen glitterillä ja lojua siellä seuraavan päivän.



Vahva suositus. Kipaiskaa teatteriin kuulemaan Messiaan sanomaa!



-Emma
F-pisteen puheenjohtaja, joka haluaisi käydä katsomassa queeriä teatteria joka viikko



torstai 30. maaliskuuta 2017

Pokemoneista Setan salaliittoon? - Ei-masokistin päätyminen graduaiheesta toiseen

Kuten edellisessä gradua käsittelevässä kirjoituksessani jo mainitsinkin, pidetään aihevalintaani enemmän tai vähemmän masokistisena. Usein saankin vastata kysymyksiin siitä, miten olen aiheeseen päätynyt ja miten jaksan lukea ja käsitellä kaikkea sitä kuraa, mitä internetin keskustelupalstoilla ja kommenttiosioissa voi kohdata – etenkin, kun aihe on minulle tärkeä. Tämän kertaisessa kirjoituksessa ajattelinkin avata näitä syitä.

 Myönnän ihan rehellisesti, että kolme vuotta sitten pohdin, olisiko Pro gradu -tutkielmaa mahdollista kirjoittaa Pokemoneista. Minua kiinnostivat niin tiettyjen pokemonien sukupuolittuneisuus kuin myös päähenkilöiden sukupuoliroolit ja etenkin se, miten stereotyyppisiä rooleja rikotaan tai vahvistetaan. Ei kuitenkaan mennyt kovinkaan kauaa, ennen kuin hylkäsin aiheen ties kuinka monesta syystä, ja käänsin katseeni toiseen intohimon kohteeseeni, netin keskustelupalstoihin ja diskursseihin. Kyllä, monet idioottimaiset ja hulluksi tekevät kommentit saivat minut raivoamaan sekä yksinäni näytölle että avopuoliso-paralleni, mutta toisaalta luin kommentteja joka tapauksessa vapaa-aikanani (tai silloin kun minun olisi pitänyt opiskella…) ja täysin vapaaehtoisesti. Miksipä ei siis tehdä tutkimusta sellaisesta aiheesta, jonka aineiston parissa vietän joka tapauksessa runsaasti aikaa? Valinnan taustalla vaikutti myös pieni hiljainen toive siitä, että kommenttien analysoiminen akateemisesti nostaisi kommenttien typeryyden tietoon laajemmallakin tasolla ja sitä kautta auttaisi taistelemaan feminismiä vastustavia diskursseja vastaan. Itserakas ja utopistista, tiedän, mutta pitäähän sitä gradua kirjoittaessa jotakin motivaatiokin olla (muutakin kuin se, että gradusta pääsisi eroon) 😉


Kommenttien käsitteleminen osoittautui kuitenkin loppupeleissä varsin terapeuttiseksi. Kun jokaisen reilu 200 kommentista purki alkutekijöihinsä ja analysoi puhki, alkoivat monet raivostuttavat seikat muuttua surkuhupaisiksi. Millainen tyyppi pystyy esimerkiksi tosissaan paasata siitä, miten sukupuolineutraalisuus on vain Setan salaliitto miesten tuhoamiseksi? Lisäksi feminismiä vastustava rintama tuntui pienentyvän; varsin moni kommenteista osoittautui noin kymmenen eri nimimerkin pommitukseksi, eli samojen henkilöiden samat mielipiteet näkyivät vain suurin piirtein jokaista feminismiä, sukupuolikysymyksiä tai tasa-arvoa sivuan uutisen kommenttiosiossa. Itse kirjoitusvaiheessa mielihyvää puolestaan tuotti (ja tuottaa edelleen) mahdollisuus paneutua syytösten ja väitösten ytimeen, korjata niitä ja pohti, mistä ne ovat saaneet alkunsa. Kun epämääräisen, jostain kuultuun ja mutu-tuntumaan perustuvien argumenttien perään lisää sukupuolentutkimuksellista ja kielitieteellistä analyysia ja faktatietoa, menettää moni kommenteista voimansa. Sitten kun saisi ne faktat vielä tyypillistä gradulukijakuntaa laajemmaksi…


Mutta sellainen tarina. Pointteja ja opetuksia lienee muutama, mutta etteköhän te fiksut lukijat löydä ne ilman tiivistämistäkin. Toivotan siis vain jälleen kerran opiskeluintoa kaikille ahertajille (ja etenkin teille, jotka ette aherra, vaikka pitäisi)!

 - Pipsa Raglitius 

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Katsaus tulevaan (musiikki)festivaalikesään





 Silvana Imam. Gong, Turku. 2016 (Kuva: Anniina Kauppinen)

Kun tulevaan festarikesään on enää muutama kuukausi jäljellä, on aika tehdä pikainen tilannekatsaus festivaalien tarjontaan. Ensi kesän festivaaleja ja niiden ohjelmistoja selatessa voinee huomata, että tarjonnasta löytynee jokaiselle jotakin mielenkiintoista kuultavaa ja koettavaa. Tässä joitain poimintoja mielenkiintoni herättäneistä esiintyjistä ensi kesän festivaaliohjelmistoista:

Silvana Imam (SWE) Flow Festival (11. – 13.8.2017)
Jo useamman kerran Suomessa esiintynyt rap/hiphopartisti Silvana Imam tulee esiintymään elokuussa Helsinkiin, Flow festivaalille. Kappaleissaan mm. seksuaalista suuntautumistaan ja maahamuuttotaustaansa käsittelevä Imam on varsin raikas ja terävä artisti muutoin kovin miesvaltaisessa hiphopskenessä. Mikäli olet Flow’hun suuntaamassa, kannattaa energisenä live-esiintyjänä tunnettu Silvana Imam mennä ehdottomasti katsomaan ja kokemaan. 
Silvana Imam – Svarta Madam: https://www.youtube.com/watch?v=rFNq5uhKgTM

Subatlantti (FIN) Ilmiö (29.7.2017)
Subatlantti, eli Laura Naukkarinen (mm. Launau) esiintyy muutaman vuoden tauolla olleella Ilmiö -festivaalilla heinäkuun lopulla, Turussa. Subatlantin musiikki rakentuu analogisista syntetisaattoreista ja viulusta, joilla luotu äänimaailma vie kuulijan kaukaisiin paikkoihin, mielikuvituksen äärille.
Subatlantti – Biisonisafarilla: https://www.youtube.com/watch?v=MG6Os9OAsXA

Chaka Khan (USA) Pori Jazz (8. – 16.7.2017)
Mikäli funk on lähellä sydäntäsi, kannattaa heinäkuussa suunnata Pori Jazzeille fiilistelemään legendaarista Chaka Khania. Kunnioitettavan pitkän uran tehnyt, useilla Grammyilla palkittu laulaja ei liene jätä ketään kylmäksi upealla äänellään ja musiikillisesti täyteläisillä että kiinnostavia yksityiskohtia sisältävillä kappaleillaan.
Chaka Khan – I’m Every Woman: https://www.youtube.com/watch?v=xw7xFqgV-_A

Avatarium (SWE) Tuska (30.6. – 2.7.2017)
Avatarium on ruotsalainen doombändi, joka tulee heti kesäkuun lopussa esiintymään Helsinkiin, raskaaseen musiikkiin keskittyvään Tuskaan. Raskaat rytmit, sähkökitaroiden jylinä sekä Jennie Ann-Smithin vangitseva ääni saavat myös raskaammasta meiningistä nauttivan allekirjoittaneen suun virneeseen. Jos särökitarat, raskaat rumpukompit ja synkempi musiikki ovat makuusi, kannattaa Avatarium ehdottomasti tsekata.

Jess and the Ancient Ones (FIN) Uleåborg Festival of Psychedelia (14. – 17.7.2017)
Kuopiolaisen Jess and the Ancient Ones -yhtyeen mielenkiintoinen ja omintakeinen musiikki vangitsee kuuntelijansa mitä ihanimmalla tavalla. Psykedeeliset soundit ja soolot, taitava soitto ja Jessin valloittava laulu saavat kuulijan astumaan uusiin maailmoihin, menneeseen ja tulevaan. Tätä ei kannata missata, mikäli Oulun psykedeliaa päin olet suuntaamassa.
Jess and the Ancient Ones – In Levitating Secret Dreams: https://www.youtube.com/watch?v=aGQ4tDgjV7o

Lukemattomista tulevan kesän upeista esiintyjistä tässä on siis vain muutama poiminta. Useiden festivaalien ohjelmistoja päivitetään toki vielä ennen kesän alkua useaan otteeseen, joten tuoreiden esiintyjäkiinnitysten suhteen kannattaa vielä pitää silmät ja eritysesti korvat auki. Nautitaan ensi kesänä hyvästä musiikista, oli paikkana sitten festarit, oma koti, kotibileet tai vaikkapa roadtrip!

- Anniina Kauppinen

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Samassa vedessä



(Teksti sisältää paljastuksia juonien yksityiskohdista, mikäli esitykset eivät ole aiemmin ollenkaan tuttuja.)

Kolme tapaustani yhdessä ovat eittämättä hyvin niukka otos suhteessa siihen, mitä kaikkea saattaisi käsittelemieni esitysten kohdalla pohtia. Toisaalta on myös ehkä sulaa hulluutta yrittää jäsennellä kerralla kolmen tapauksen sisältämiä mahdollisuuksia ja merkityssuhteita näinkin lyhyen tekstin puitteissa. Olen rajannut kuitenkin tähän tekstiin käsiteltäväkseni kahden miehen välisen rakkaussuhteen yhdistettynä vesielementtiin kahdessa elokuvassa ja tv-sarjassa. Pohdintani ovat lähtöisin hyvin yleisellä tasolla tekemistäni huomioista veden ja sinisen värin nivomista kohtaamisista samaa sukupuolta olevien pari osalta tällaisissa esityksissä. Tässä tekstissä pohdin erityisesti veden äärelle rakentuvia tiloja. Tapauksinani toimivat Moonlightin (2017) Chiron ja Kevin, Jongensin (Boys, 2014) Sieger ja Marc sekä Skamin kolmannen tuotantokauden (2016) Isak ja Even. 

Draamanjanomme vaatii saada emotionaalisen kasvatuksen kohti aina yhtä odotettua ja samalla odottamatonta ensisuudelmaa. Yleisesti ottaen näin voisi sanoa olevan romanttisen draamankaaren kohdalla lähes jokaisessa elokuvassa tai tv-sarjassa. Merkityksellistä ei toki ole ainoastaan suudelman kuvatut sekunnit, vaan se liittyy osaksi laajempaa juonen kehittelyä, joka auttaa vastaamaan kysymykseen siitä, mitä suudelma merkitsee; ja miten siihen saattaa samaistua sekä tuntea rakennetun affektiivisuuden. Käsittelemäni parit edustavat kaikki huomattavasti nuoria, joiden elämää tähdittää klassinen itsensä etsimisen vaihe. Tähän poikkeuksena tosin Chironin ja Kevinin tarina etenee myös selvästi korostamaan tunteiden säilymistä aikuisiälle oletetussa vakaassa elämäntilanteessa. Nuoruuden "vaihe" tulee korostetuksi erityisesti Siegerin ja Marcin sekä Isakin ja Evenin loppuratkaisuissa, joissa "onnellinen loppu" yhdistyy myös epävarmuuteen tulevasta. Tässä mielessä oletettuun homoseksuaalisuuteen tuntuu liittyvän turhan pintansa pitänyt ajatus heteroseksuaalisuuden ympärille rakennetun parisuhteen "vakaudesta" ja vähätellystä, ailahtelevasta "toisesta". Kolme esimerkkiäni edustavat myös kolmea erilaista vesielementin ilmentymää ja käsittelen niitä seuraavassa.

Moonlightissa meriteema toistuu niin äänimaisemana kuin visuaalisena taustana useasti elokuvan aikana ja liittyy myös Kevinin ja Chironin välisiin kohtauksiin läheisesti. Meri itsessään on nähty usein edustavan alitajuntaa, luonnontilaa, joka tyynenä symboloi sisäistä rauhaa kun taas myrsky kuvastaisi sisäistä kamppailua. Tosiaan toistuvana temattiikkana Chiron saa kokea tämän henkäilevän meren kohinan aikana erityisesti rakkautta ja kokemuksen olla oma itsensä rauhassa. Tässä tapauksessa se luo rauhoittavan hengittävän taustan. Näkisin myös yöajan vaikuttavan yksityiseksi mieltyvään tilaan, jolloin henkilöt asettuvat erityisen haavoittuvaisiksi. Chiron ja Kevin puhuvat itkemisestä, joka laajenee keskustelussa valtamereksi, johon hukuttaa surunsa. Meri ilmentää siis heidän sisäistä olotilaansa sekä yhdessä että yksilöinä.

Hollantilainen Jongens puolestaan hahmottelee kahden nuoren, Siegerin ja Marcin, suhdetta näiden tutustuessa yhteisen juoksuharrastuksen kautta. Marc puolestaan lähestyy Sigeriä heidän uidessaan ja pelleillessään lammella. Erityinen äänimaisema koostuu terävämmistä loiskeista kuin mitä meri tarjoaa Chironin ja Kevinin kohdalla myös Siegerin ja Marcin välillä myöhemmin Jongensissa. Suojainen sijainti ei nähdäkseni tässä kohtaa silti itsessään todista, että ympäristö mahdollistaisi ennemmin vapauden toimia spontaanimmin. Siegerin ja Marcin lisäksi uimassa ovat aluksi myös juoksuryhmän kaksi muuta jäsentä, joten on oletettavaa, ettei kyse ole mitenkään salaisesta uimapaikasta. Sen sijaan jälleen yöaikaan sijoittuva merenrantakohtaus tuntuu kätkevän parin omaan maailmaansa; sitähän rakkaus kuvauksissa ylipäätään tuntuu olevan emotionaalisena kokemuksena.  

Evenin ja Isakin emotionaalinen varmuus poikien välisistä tunteista saadaan Skamin kolmannen tuotantokauden neljännessä jaksossa. Even suutelee Isakia veden pinnan alla, joka itsessään oman eeppisen vivahteen rakkaustarinan edetessä. Kohtaus uima-allasympäristössä on suora viittaus aiemmin kaudella käsiteltyyn Romeo ja Julia -elokuvan (2002) kohtaukseen, jossa nuorten rakastavaisten välinen rakkaus kiteytyy ikoniseksi ”vuosisatojen rakkaustarinaksi”. Humorististen heittojen ja sanailun yhdistyminen uima-allas tilassa kaikuvaan loiskeeseen liittyy kenties samoin spontaanimpaan toimintaan kuten Siegirin ja Marcin samansävyisen elekielen kohdalla. Todella sattumanomaisesti rakentuva tilanne Isakin ja Evenin ylipäätään päätyessä lähes tuntemattomien ihmisten uima-allastilaan korostaa paitsi tätä spontaaniutta myös vesielementin liittämistä jopa muun tarinan ulkopuolisena tilana. Hyvin keinotekoinen – suhteessa luonnonvesiympäristöihin – vesiympäristö kuitenkin tuntuu katoavan poikien suudellessa, jolloin tunnelma rakennetaankin pianomusiikkiin. Tämä ei ole yllättävää musiikin ollessa koko sarjassa todella läsnä, mutta musiikki ehdottomasti jatkaa vedenalaisen maailman vielä omaksi ympäristökseen, jossa hetki saa vieraassa talossakin erityisen yksityisyytensä. 

Olen irrottanut nämä kohtaukset melko brutaalisti konteksteistaan, mutta pyrkimykseni on ollut tuoda esiin joitain yhtäläisyyksiä näiden esitysten välillä. Meri etenkään ei ole mitenkään uudenlainen näkökulma rakkaustarinan kehittelyssä niin sanottuun heteromalliinkaan suhteuttaen. Samoin kovin usein toistuu päähenkilön antautuminen toisen ensisijaisesti tekemälle aloitteelle. Myöhemmin tilanteille vaaditaan vastauksia  Ensisuudelma ei tule myöskään torjutuksi, sen sijaan sen jälkeen koettu uudelleenjärjestäytymisen vai  Kuten tällaisissa audiovisuaalisissa teoksissa on oletettavaa, on musiikilla keskeinen rooli oman yksityisen tilansa muodostamisessa kahden henkilön välille. 

Lopuksi ehdotan kevyesti lisäksi kirjoa, josta pohtimiani elementtejä on niin ikään löydettävissä. Tapauksia tuntuu kuitenkin riittävän myös naisten välisten suhteiden hahmottamisessa; Aikuisia ja Lapsia (2004) kahden naisen välinen seksikohtaus tapahtuu rankkasateen aikana ja vesi edustaa myöhemmin entisestä luopumisen surua, kun Venla suuntaakin kesken parisuhteen luottamusharjoituksen pois. Yö sulkee lopussa naiset syleilyynsä veneessä. L-koodin ensimmäisessä jaksossa (2004) Los Angelesiin poikaystävänsä luo muuttava Jenny puhuu heti siitä, miten tahtoo nähdä meren ja näkee kotonaan naapureidensa Tinan ja Betten uima-altaalla jotain selkeästi mieltään ravisuttavaa kahden naisen välistä intiimiyttä. Skins – Liekeissä -tv-sarjan kolmannella tuotantokaudella (2009) Naomi ja Emily pyöräilevät suojaisalle lammelle viettäen ensimmäisen yönsä yhdessä. 

Kill Your Darlings (2013) niin ikään sijoittaa Allenin ensisuudelman miehen kanssa meren, ja sen kuohun, äärelle. North Sea Texas (2011) esittelee kahden nuorukaisen välisen seksikohtauksen, ja ensisuudelman, meren, ja sen äänien, äärellä palaten rannalle yhä uudelleen elokuvan aikana. Viimeisessä kohtauksessa Gino palaa lopulta Pimin luo ja elokuva päättyy kuvaan sadevettä valuvasta sinertävästä ikkunaruudusta. 

 TUI:n kampanjana alkuvuodesta oli tarjota yhdelle 1.3. vihkiytyvälle samaa sukupuolta olevien parille häämatka; promokuvassa kaksi miestä nojaili toisiinsa merenrannalla. Tämä toki ei itsessään hämmästytä, kun matkatoimisto markkinoi aurinkomatkojaan, mutta naiset puolestaan kampanjan kuvissa oli sijoitettu veistoksellisempaan ja antiikkiin viittaavaan rakennettuun ympäristöön.  

 Kyse ei siis ole irrallisesti ymmärrettävästä vesielementistä, mutta huomattavan usein olen törmännyt tällaisiin esityksiin - ja tematiikkaan - nimenomaan kahden samaa cissukupuolta olevan välisestä suhteesta; rakkaudesta. Kuten sanottu; näkökulmani on tiukasti rajattunakin todella laaja kolmen esimerkin osalta, joten en tarttunut tässä kaikkeen muuhun mehevään. Hetero cis-miehen ja hetero cis-naisen välinen suhde edustaa perinteisesti mieltyvää parisuhdemallia, johon yhä enemmän saadaan "vaihtoehtoja" myös tv-sarjoissa ja elokuvissa "valtavirtaisemminkin" tunnetuissa esityksissä. 


- Heini Salo

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Valerie Solanasin SCUM Manifesto ja sota apatiaa vastaan


SCUM Manifesto on Valerie Solanasin vuonna 1968 ilmestynyt teos ja radikaalifeminismin klassikko. Luin SCUMin taannoin sukupuolentutkimuksen klassikkokurssia varten ja se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Nautin sen monitasoisuudesta, vihaisuudesta, siitä miten siinä näytetään keskisormea patriarkaaliselle järjestelmälle ja ennen kaikkea siitä, miten siinä kannustetaan sotaan apatiaa, passiivisuutta ja yhteiskunnallisia hierarkioita vastaan. Rakastan manifestin kohtuuttomuutta, ehdottomuutta, anarkistisuutta ja vittumaisuutta – se on yhteiskuntakritiikkiä par excellence.
 
Solanas asettaa sosiaaliutopistiset tavoitteensa heti manifestin alussa: vallankumous, rahajärjestelmän tuhoaminen, täydellisen automaation asettaminen ja ehkä kaikkein eniten kohua herättänyt väite – miessukupuolen tuhoaminen – ovat keinot paremman yhteiskunnan luomiseksi. Kuulostaa raflaavalta, eikö? Päälle sylkevä retoriikka ja vihainen ilmaisu hirvittävät varmasti monia, mutta siihen ei kannata jäädä liiaksi kiinni. Kauhistelun sijaan kannustankin lämpimästi kokeilemaan syvällisempää kontekstualisointia.

Manifestien ymmärtämiseksi niitä on hedelmällistä tarkastella eri konteksteissa, eikä niistä irrotettuina. Manifestien lajityyppiin kuuluvat esimerkiksi militantti ilmaisu, utopioiden ja dystopioiden käsitteillä pelailu, julistavuus ja kärkevyys – ”kuunnelkaa minua ja viestiäni!” ne kiljuvat. Solanasin manifesti syntyi osaksi toisen maailmansodan jälkeistä yhteiskunnallista ilmastoa: ajan ahtaisiin sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsityksiin perustuvat rakennefunktionalistinen ja psykoanalyyttinen ajattelu elivät kultakauttaan ja Nancy Friedanin The Feminine Mystique (suom. Naisellisuuden harhat) oli ilmestynyt viisi vuotta aiemmin. Radikaalifeministien erittäin ymmärrettävä vitutus kumpusi siitä, ettei naisilla ollut tilaa toimia miesten hallitsemassa yhteiskunnassa.

Heteroseksuaalisen sukupuolijärjestelmän tarkoitus on pitää kaikki kurissa, nuhteessa ja hiljaisina, koska se voisi vaarantaa valkoisten keski-ikäisten hyvätuloisten heteromiesten hegemonisen valta-aseman yhteiskunnassa. Älkää nyt hyvänen aika riehuko ja vallan radikalisoituko! Vallankumous syö lapsensa! Jaan Solanasin kanssa ajatuksen siitä, että hierarkioiden ja eriarvoisuuden lävistämä järjestelmä haluaa kesyttää yksilöt ja ajaa etenkin alisteisessa asemassa olevien ihmisten toimijuuden mahdollisimman ahtaalle.

Manifesti kritisoi patriarkaalisuuden lisäksi myös kapitalismia ja työhön perustuvaa yhteiskuntamallia: sorron muodot ovat yhteenkietoutuneita ja yhden eriarvoisuuden muodon hyväksyminen johtaa muidenkin hyväksymiseen. Risteävien erojen analyysi onkin feminismille välttämätöntä. Se ajatus, ettei naisten tarvitse jäädä kotiin, toteuttaa itseään miehiä eri tavoin palvelevina, alistuvina synnytyskoneina tai vaihtoehtoisesti kapitalismin ehdoilla uraa luoden, on arvokas ja välttämättömän tarpeellinen myös tässä ajassa. Antikapitalismi on onneksi olennainen osa pinkkimustaa queerfeminismiä, jonka muotoutumiseen Solanas on kiistatta manifestillaan vaikuttanut. Tästä huolimatta on kuitenkin järkevintä olla tarkastelematta feminismin historiaa laiskana kehityskertomus-narratiivina, koska se ei tee historiallisille subjekteille oikeutta. 

Eräässä blogitekstissä kehotetaan lukemaan SCUMia vertaamalla sitä moderneihin ”vihapuheen klassikoihin”, kuten Mein Kampfiin tai myöhempien aikojen natsien tekstimuotoisiin pökäleisiin. Ei, ei ja vielä kerran ei! Tämä on todella huono idea. Feminististen manifestien ero rasistisiin manifesteihin on se, että feminististen manifestien taustalla on seksistisen järjestelmän kritiikki ja pyrkimys tasa-arvoon. Natsimanifestien ”viestit” taas ovat etuoikeutettujen rasististen koliikkiaikuisten väninää siitä, miten on aivan helvetin kohtuuton vaatimus, että joku muukin haluaa olla olemassa ja elää elämäänsä. (Punch up, not down, niin kuin hyvän vitsikulttuurin nyrkkisääntö menee.) Natsimanifesteja ei kannata lukea, eikä niille kannata suoda huomiota, sillä ne luovat rasismille ei-toivottua diskursiivista tilaa ja luonnollistavat sitä. Ne eivät tuo pöytään mitään vallankumouksellista, saati uutta.

SCUM sen sijaan on monella tapaa vallankumouksellinen teos. SCUM sanoo ääneen sen, mitä ei saisi sanoa ja SCUMissa kuuluva ääni kuuluu kirjoittajalle, jonka toimijuus (ja sen oikeutus) asetetaan jatkuvasti kiistanalaiseksi julkisuudessa. Solanasin taustasta nimittäin muistetaan aina ja joka tilanteessa sanoa tasan kaksi asiaa: se, että hän oli skitsofreenikko ja se, että hän ampui Andy Warholia vuonna 1968. Miksi Solanasia halutaan määritellä hänen diagnoosinsa ja häntä huomattavasti asemaltaan korkeamman miehen, eikä hänen ajattelunsa kautta? Millä tasolla tällainen ei ole sekä toiseuttavaa että syrjintää oletetun psyykkisen sairauden ja sukupuolen perusteella?

Tällaista ulkopuolelta määrittelyä voi tarkastella marginalisoivan vallankäytön tapana, jolloin vähättely näyttäytyy keinona vähentää niin sorrettuun vähemmistöön kuuluvan yksilön uskottavuutta, toimijuutta kuin poliittisia mahdollisuuksiakin. Nämä ovat samanlaisia keinoja murentaa solidaarisuutta ja yhteiseen vastarintaan asettumisen mahdollisuuksia kuin esimerkiksi hysteerisen/hullun naisen trooppi, ”kaunis nainen ei voi olla älykäs” -ennakkoluulo, ”naiset eivät tule toimeen keskenään” -ajatus ja muut kulttuuriset naiseuteen liittyvät myytit, jotka ovat tasan seksististä höpönhöpöä, mutta joita ajatellaan tosiasioina.

Solanas näyttää meille patriarkaalisen järjestelmän kielteisiä puolia ja manifesti on kouriintuntuva osoitus siitä, että joskus ainut tapa ajatella radikaalisti toisin on ajatella maailma kokonaan ilman sortajia. Alun miesten eliminointia voikin tulkita hyperbolisena ajatusleikkinä, jonka tarkoitus on vain saada miehet kuuntelemaan manifestin viesti (filosofisesti ”kuolleiksi julistetut” eivät tietenkään auo päätään tai tee muuta vastarintaa). Manifestin loppupuolella Solanas nimittäin myöntää, että miehet voisivat olla osa SCUM-vastarintaliikettä apulaisten tehtävissä. Miehet voivat siis olla liittolaisia, mutta radikaalifeministisestä näkökulmasta he eivät voi käynnistää feminististä vallankumousta.

Vaikka se fakta, että Solanas ampui Warholia, eittämättä ruumiillistaakin Solanasin manifestia ikävällä tavalla, sen ei pidä antaa määrittää SCUM-tulkintaa liikaa. SCUMille läheisempiä ja parempia vertailukohtia ovat viime vuosisadan alun avantgarde-taidemanifestit ja esimerkiksi Donna Harawayn The Cyborg Manifesto. SCUM on manifestina aivan omaa luokkaansa: militantista ilmaisustaan huolimatta Solanas nimittäin haaveili pohjimmiltaan rakkaudelle, ystävyydelle ja keskustelulle – siis merkitykselliselle ja vastavuoroiselle vuorovaikutukselle – perustuvasta feministisestä yhteiskunnasta.

Filosofi Ludwig Wittgenstein sanoi, että siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Olen asiasta hieman eri mieltä: siitä mistä ei voi puhua, täytyy HUUTAA.
Lukekaa SCUM Manifesto, niin ymmärrätte miksi. Ja muistakaa se konteksti.

-Pihla Hänninen