Monen ei-niin-hyvin kesätyöhaussa menestyneen yliopisto-opiskelijan tapaan minäkin kulutin kesäni opintopisteitä kartuttaen. Koska kesällä ei kuitenkaan ole kovin mukavaa opiskella, valitsin kurssivalikoimasta itseäni kiinnostavia aiheita. Lopputuloksena syntyi mm. essee otsikkohirviöllä ”Toiseus länsimaisessa feministisessä tutkimuksessa ja rasismi postkoloniaalisen tutkimuksen näkökulmasta” (otsikoiden keksiminen ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini, jos ette vielä sitä huomanneet). Lähdemateriaalinani käytin neljää teosta, joiden nimet löytyvät blogin lopusta.
Kuten nimihirviöstä on mahdollista päätellä, käsitteli esseeni postkoloniaalista feminismiä* ja sen länsimaiseen tutkimukseen kohdistamaa kritiikkiä. Tekstissäni tarkastelin niin länsimaisen feminismin ongelmakohtia kuin postkoloniaalitutkijoiden tarjoamia ratkaisuehdotuksia, minkä lisäksi punoin lopuksi kokonaisuuden yhteen pohtimalla nykypäivän haasteita – tarkoitan siis niitä ongelmakohtia, joihin ei kovasta työstä huolimatta ole vielä löydetty ratkaisua kummankaan tutkimussuuntauksen parissa. Tässä blogitekstissä keskityn juuri näihin loppuluvussa esiin tuomiini haasteisiin.
(Postkoloniaalisen) feminismin suurimmaksi haasteeksi on noussut kysymys siitä, onko ylipäätään oikeaa tapaa puhua sukupuolesta tai naisista. Esimerkiksi pelkästään feministisen tutkimuksen sisällä on useita erilaisia diskurssiivisia kenttiä, länsimaisten ja kolmannen maailman naisten erilaisista elämistä puhumattakaan. Varsinkin kentältä toiseen siirtyminen (postkoloniaalille tutkijalle välttämätöntä) korostaa erojen olemassaoloa. Ei ole myöskään helppoa määritellä, miten sukupuolesta tai naisista voi puhua, miten toista kulttuuria voi todella ymmärtää tai voiko politiikkaa rakentaa identiteetin varaan. Erosta puhuttaessa vaarana on myös riski liiallisesta romantisoinnista, sillä esimerkiksi köyhien naisten kuvaileminen tietorikkaiksi ja viattomiksi voi olla hyvä poliittinen strategia, mutta samalla se uhkaa essentialisoida naiset yhtenäiseen muottiin.
Puhe väristä ja rodusta osana eroja ja identiteettiä onkin herättänyt pohdintaa siitä, onko identiteetti sopiva pohja politiikan rakentamiselle. Postkoloniaalisessa tutkimuksessa on muun muassa miettitty, palautuuko rotu samalla tavalla biologiaan kuin sukupuoli (sex) tai määrittyykö se osaksi eksoottista kokemusta kuten monesti ajatellaan. Lisäksi on korostettu, etteivät määritelmät ole kielessä itsessään, vaan kieltä käyttävän ryhmän käsissä. Postkoloniaalisessa feministisessä tutkimuksessa ollaan siis sen kysymyksen ääressä, voiko vierasta kulttuuria tutkia saatika ymmärtää oman kulttuurinsa pohjalta – määritelmät kun eivät ole olemassa kielen ulkopuolisina totuuksina, vaan niiden merkitykset voivat muuttua kielen käytön myötä. Näkökulmia on siis monia, eikä vain yhtä näkökulmaa voi välttämättä nimetä toista paremmaksi.
Länsimainen feminismi puolestaan joutuu yhä edelleen käymään taistelua huomioidakseen postkoloniaalisen kritiikin tutkimuksessaan. Esseen loppupäätelmänäni olikin, että feministisen tutkimuksen pitäisi ottaa vahvemmin päämääräkseen oman toimintansa kehittäminen. Ensimmäisenä askeleena tulisi ymmärtää, ettei kolmas maailma ei mikään ole yhtenäinen alue, joka olisi mahdollista selvärajaisesti määritellä. Seuraavaksi feministitutkijoiden tulisi tiedostaa oma paikkansa valtasuhteissa esimerkiksi diskursseja ja nimityksiä tuottavana instituutiona. Samaan aikaan tulisi myös pohtia, miten tutkia ja ymmärtää toista kulttuuria, jos erot tulevat esiin jo käsitetasolla esimerkiksi sukupuolta määriteltäessä. Ainoastaan avoimuudella ja vilpittömällä ”toiseuden” arvostamisella on mahdollisuus työskennellä rasismia ja syrjintää vastaan - taistelun on lähdettävä liikkeelle feministisen liikkeen sisältä sen sijaan, että liikessä keskityttäisiin etsimään sorron ja alistuksen syitä tutkimuksen rajojen ulkopuolelta.
Postkoloniaalisen näkökulman tärkeys on huomattu myös F-pisteessä, sillä bileiltojen huippuhetkinä (ulkona tupakkapaikalla siis) on pohdittu etnisyyden ja rodun tärkeyttä sekä teeman tuomista mukaan toimintaan. Ongelmaksi tuntui kuitenkin nousevan pelko siitä, että ilman kokemusta etnisestä tai rodullisesta syrjinnästä toimista ei olisi mitään hyötyä – päinvastoin ilman niitä toimien pelättiin korostavan valkoisen länsimaisen feminismin valta-asemaa (ei myöskään pidä unohtaa sitä kauhua, mitä sanat ”vaihto-opiskelija” ja ”englanti” monissa herättävät...). Esiin noussut pelko ei ole vieras myöskään feministisen tutkimuksen piirissä, minkä takia sivusin aihetta myös esseessäni. Huolta ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä esimerkiksi Ann Russon mukaan riittää, että tutkija tiedostaa oman etuoikeutetun asemansa valkoisena ja keskiluokkaisena (naisena) ja hakee inspiraatiota ja voimaa tutkimukseen omasta syrjinnän kokemuksestaan. Toista ei tarvitsekaan ymmärtää täysin, kunhan ei aseta omaa ajatusmalliansa muiden mallien yläpuolelle.
Kannustankin kaikkia sukupuolen & seksuaalisuuden etnisyydestä ja rodullisuudesta kiinnostuneita tarttumaan rohkeasti aiheeseen! Esimerkiksi tänne blogin kommenttiosioon tai blogin s-postiin voi heittää ideoita siitä, miten F-piste voisi nostaa kyseisen aiheen paremmin esiin toiminnassaan.
Pipsa Raglitius
***
Brah, Avtar: Cartographies of diaspora: contesting identities.
Spivak, Gauatri Chakravorty: Maailmasta kolmanteen.
Third world women and the politics of feminism. Edited by Chandra Talpade Mohanty, Ann Russo & Lourdes Torres.
Rotunaisia ja feminismejä. Nais- ja kehitystutkimuksen risteyskohtia. Toim. Jaana Airaksinen & Tuula Ripatti.
*Postkoloniaalilla feminismillä viitataan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa feministiseen tutkimukseen ilmestyneeseen suuntaukseen, joka halusi kiinnittää huomiota länsimaisen feminismin valta-asemaan, jonka kautta väri ja rotu suljettiin tieteellisen keskustelun ulkopuolelle. Puhuttiin mm. länsimaisesta katseesta, eli tavasta määritellä ei-länsimaisia kulttuureja alistavasti. Uuden suuntauksen kannattajat pitivät tärkeänä tutkimusta, joka tarkasteli vallan ja alistuksen suhteita sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen. Vaikutteita haettiin myös erofeminismistä, jossa korostettiin etteivät naiset ole yksi, yhtenäinen ryhmä, vaan monista erilaisista identiteeteistä ja eroista koostuva joukko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti