F-pisteen kulttuuripiiri suunnisti sunnuntaina 25.3. Kinopalatsiin katsomaan Greta Gerwigin ohjaaman Lady Bird -elokuvan. Aina loistavan Saoirse Ronanin tähdittämä teinidraamakomedia nauratti, liikutti ja varasti sydämemme. Kuten kopomme Tiia kommentoi elokuvan jälkeen: “En oikein tiiä mitä mä odotin, mutta tää oli niin paljon parempi ku mitä luulin.”
Eletään vuotta 2002. Lady Bird McPherson, josta opettajat ja vanhemmat tämän tästä käyttävät sankarimme toiveiden vastaisesti ristimänimeä Christine, käy viimeistä vuotta katolisessa high schoolissa. Mikä vielä pahempaa, Lady Birdin high school sijaitsee Sacramentossa, kaiken tylsyyden kehdossa. Lady Bird ei malta odottaa, että pääsee aloittamaan todellisen elämän kaukana tuppukylästä, köyhien vanhempien nurkista, lakkaamatta kritisoivan äidin hoivasta. Elämän alkua odotellessaan hän petaa itselleen sitä tietä menestykseen, jonka hän tietää ansaitsevansa.
Lady Bird on hersyvän hauska ja hellyttävä askel menneisyyteen, ja äärirealistinen kurkkaus teini-ikään. Elokuva on nopeatempoinen eikä jää vatvomaan syy-seuraussuhteita, mutta juuri se tekeekin kuvauksen teiniydestä niin kertakaikkisen osuvan; asioita tapahtuu yhtä mittaa, pieniä ja suuria, rakastumisia ja eroja, riitoja vanhempien ja ystävien kanssa, aikuisten maailmaan kurkottamista, ja kaikki on ah-niin-dramaattista, kaikki on pakko ottaa ah-niin-vakavasti. Kuten teineille usein, pienehkö elinpiiri (Sacramento, koulu, pari kaveria ja perhe) on Lady Birdille koko elämä. Yksikään muutos ei ole niin mitätön, etteikö siitä saisi nostettua kunnon haloota. Parasta on, että vaikka elokuva on hauska, se ei ole hauska sen takia, että se pilkkaisi Lady Birdiä, teinityttöjä tai teini-ikäisiä yleisesti ottaen. Kun nauroin, nauroin nokkelalle dialogille ja samaistumisen tunteelle, ehdottomasti Lady Birdin kanssa, en hänelle. Vaikka minun ja Lady Birdin kokemus teini-iästä ja elämästä yleensäkin on todella erilainen, elokuvaan mahtui lukuisia hetkiä ja ajatuksia, jotka tunnistin ja allekirjoitin sataprosenttisesti.
Elokuva nousee hienosta loistavaksi kiitos äärimmäisen koskettavan perhekuvauksen. Lady Birdin suhteessa vanhempiin ja isoveljeen yhdistyy kyseenalaistamaton rakkaus mutta samalla käsitys omasta erinomaisuudesta. Lady Bird tarkkailee kavereidensa isoja kiitospäivän illalliskutsuja, iltapäiviä lämmitetyn uima-altaan reunalla, uutena ostettuja vaatteita, ja ajattelee, että tie tällaiseen tavoitellun arvoiseen tulevaisuuteen alkaa Sacramenton sijasta itärannikon ylistetyistä yliopistoista. Hän pysähtyy vain harvoin miettimään, millainen vaikutus tällaisella ylemmyyden tunteella ja taloudellisen menestyksen ihailulla on hänen vanhempiinsa; tuplavuoroa sairaalassa tekevään äitiin ja IT-alalla tuskailevaan isään. Elokuva ei kuitenkaan moralisoi tai osoita Lady Birdille, että hänen unelmansa ovat turhia tai typeriä. Vaikka Lady Bird riitelee äitinsä kanssa, loukkaa tätä tahallaan ja anelee sitten anteeksiantoa, ei elokuva myöskään kerro katsojalle äidin olevan aina oikeassa; sekä tytär että äiti esitetään epätäydellisinä, virhearvoioihin kykenevinä, kokonaisina ihmisinä, jotka eivät aina ymmärrä toisiaan, mutta yrittävät parhaansa. Siksi meinasinkin murtua totaalisesti kohtauksessa, jossa Lady Bird kirppismekkoa sovittaessaan paljastaa toivovansa, että hänen äitinsä ei ainoastaan rakastaisi häntä pyytteettömästi, vaan myös pitäisi hänestä ihmisenä. Suorastaan julkea vaatimus, ja niin täydellisen aito.
Elokuvan jokainen henkilö on käsinkosketeltavan todellinen, aina Lady Birdistä tämän isoveljen tyttöystävän kautta koulussa opettavaan nunnaan - ja jokainen näyttelijä tekee uskomattoman uskottavan roolisuorituksen. Vaikka elokuvan kerronta etenee ei niinkään kronologisesti vaan tunnelogisesti, on se silti ehjää ja tarkkaa, vailla epäjohdonmukaisuuksia. Koko tämä hienous on vielä kuorrutettu cinematografialla, joka on niin herkullisen näköinen, että sitä haluaisi syödä lusikalla, sekä ensiluokkaisella yhdistelmällä 2000-luvun alun poppia ja Jon Brionin nerokasta scorea. Kaiken kaikkiaan Lady Bird on sydäntälämmittävä, herttainen ja samalla viiltävän vilpitön palanen elämää, jota ei todellakaan kannata missata.
- Emma Rantatalo, F-pisteen pj, joka ei todellakaan ikävöi teini-ikää, mutta voi varauksetta nostalgisoida sitä tällaisen leffan avulla
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti