Joskus vain toivoo, että olisi olemassa feministinen rippituoli. Kun jatkuvasti yllättää itsensä uusintamasta jotain, mitä feministinä vastustaa. Usein tällainen johtuu pelosta tai mukavuudenhalusta; vastavirtaan kauhomisen kustannukset olisivat liian kovat. Joskus taas suusta loikkaa rupisia sammakoita, joita ei voi puolustella.
”Mitäs liikkui siellä yksin pimeässä, sellaisissa kuteissa?” oli välitön kommenttini kuultuani tarinan miehestä, joka oli joutunut yllättävän väkivallan kohteeksi kuljettuaan yöaikaan puvuntakissa pahamaineisella alueella. Kommentti on huolestuttavan läheistä sukua sille, mistä maailmanlaajuiseksi kasvanut Slutwalk-liike sai alkusysäyksensä. Vaikka uhri oli tällä kertaa mies eikä teko ollut luonteeltaan seksuaalinen, on idea varsin sama: väkivallan uhrista tehdään sen aiheuttaja.
Turussa Slutwalk on nyt catwalk ja Lutkalokakuu on edennyt järjestetyn ohjelman osalta miltei loppuunsa. Ohjelmaan on kuulunut muun muassa feminististä itsepuolustusta, lukupiiriä ja työpajoja. F-piste osallistui tiistaina Köysiratagallerialla pidettyyn neulegraffitityöpajaan. Pajassa neulottiin söpöjä kuvia, vihaisia viestejä, jopa vaaliehdokasnumeroita, jotka tänään vapautetaan kaupunkitilaan. Virkkuukoukkujen ja sukkapuikkojen sauhutessa eräs osallistujista heitti ilmaan pohdinnan: voiko neulegraffiteilla oikeasti vaikuttaa?
Kysymys jäi mietityttämään. Lutkaliikkeessä on nähdäkseni kyse enemmästä kuin joidenkin ”niiden” vastustamisesta. Tällöin ei toimita yksittäistä typeriä puhuvaa poliisia tai edes yksittäisiä raiskaajia vastaan, vaan liike tekee näkyväksi sitä kulttuurista ilmapiiriä, jonka mukaan tiettyjen ehtojen täyttyessä on ihan okei raiskata. Tällainen ajattelu on juurtunut syvälle, ja lienee usein tiedostamatonta.
Erityisen pelottavaa on löytää kyseinen aivopaska omasta päästään. Feminismi auttaa tiedostamaan tällaiset ajatukset, muttei tarjoa niihin pikaparannusta. Feminismi ei tee immuuniksi. Ei ole osoitettavissa selvärajaista ryhmää, pahoja ja fasistisia ”niitä”, erotuksena moderneihin ja tiedostaviin ”meihin”. On pinnan alla kytevä asenne, joka on mätä. Ja välillä pintaan ponnahtaessaan se aiheuttaa shokin. Hyvä niin, koska shokki saa liikkeelle. Shokista kumpuaa Slutwalkin kaltaisia liikkeitä, jotka näkyvät ympäristössämme, halusimme tai emme. Ne pakottavat itse kunkin pohtimaan sitä, mistä yleensä ei puhuta.
Voiko neulegraffiteilla siis vaikuttaa? Luultavasti voi, sillä näkyessään julkisessa tilassa ne osaltaan haastavat meidät pohtimaan myös omia asenteitamme sekä tapoja, joilla osallistumme raiskauskulttuurin uusintamiseen. Arvotammeko väkivallantekoja uhrin sukupuolen perusteella? Kenties kyseenalaistamme uhrin kompetenssia tulkita tilannetta, ikään kuin kyseessä olisi jokin mielipide-ero? Tai joutuessamme itse seksuaalisen väkivallan uhreiksi syytämme itseämme ja vaikenemme.
Seksuaalinen väkivalta on sitä paitsi terminä siinä mielessä harhaanjohtava, että se kytkee jollain tavalla seksin väkivallantekoon. En väitä, etteikö raiskaus olisi seksuaalista väkivaltaa. Mutta tämän ei tulisi kätkeä alleen, mitä se on paljaimmillaan: VÄKIVALTAA.
Seksi ei ole väkivaltaa. Väkivalta ei ole seksiä.
Kia Andell
Tänään klo 17 alkaen: Narttunaamiaiset. Slutwalk on nyt catwalk! -näyttelyn kollektiivinen purku, pajoissa tehtyjen mielenosoituskylttien ja neulegraffitin vapauttaminen ulos kaupunkitilaan. Köysiratagalleria (Linnankatu 56).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti