Muistoja myytävänä

F-blogin tämän viikon blogikirjoitus koskee allekirjoittaneelle ajankohtaista asiaa, joka on varmasti monelle muullekin tuttu, nimittäin kirpparitoimintaa. Suhteellisen aktiivisena kävijänä on tullut huomattua yksi jos toinenkin asia siitä, kuinka toiminta pyörii. Vannon ja vakuutan, että vaikka kirjoituksessani ehkä mässäilläänkin sukupuolistereotypioilla, on se lähinnä huumorin ja yleistyksen muodossa.

Allekirjoittaneella on tällä hetkellä tavaraa myynnissä eräällä Turun kirpparilla ja tämä on toiminut loistavana materiaalina sille huomiolle, että erittäin suuri osa niin myyjistä kuin kävijöistäkin on naisia. Huomio sinänsä ei ole mikään sen suurempi yllätys, mutta on mielenkiintoista pohtia mistä ilmiö johtunee.

Olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä suurin syy naisvaltaisuuteen on se yksinkertainen asia, että tavaroiden saaminen siihen pisteeseen saakka, että niitä voi myydä eteenpäin, on aikaavievää ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Vanhojen vaatteiden ja koriste-esineiden joukosta täytyy ensiksi löytää ne yksilöt, jotka saattaisivat tehdä edelleenkin kauppansa. Niistä täytyy saada pois ummehtuneet ullakonhajut ja niistä täytyy pyyhkiä pölyt, yleisesti ottaen ne täytyy saada edustuskuntoon.

Ja siinä on vasta se helppo osuus, nimittäin seuraavaksi on vuorossa se vaihe, jossa kaikille niille iki-ihanille vaatteille ja tavaroille täytyy päättää hinta. Miten ihmeessä hinnoitella sellainen mekko, joka päällä olit ensimmäistä kertaa musiikkifestareilla ja joka selvisi kaikesta siitä pölystä ja mudasta ja alkoholipitoisista juomista, joita aina jossain vaiheessa iltaa sattuu lentämään päälle? Tai se kirja, jota et välttämättä ikinä saanut aikaiseksi lukea, mutta joka kuitenkin lojui hyllyssä niin pitkään, että ehdit rakentaa molemminpuolisen välinpitämättömyyden pohjalta suhteen siihen?

Hinnoittelussa tosiaan kestää oma aikansa, nimimerkillä kokemusta on. Kirpparihyllystäni löytyy sen verran sellaisia vaatteita ja kirjoja, joiden en oikeastaan edes haluaisi olevan siellä. Miksi sitten vaivauduin edes viemään ne sinne? Koska se kaunis valkoinen villaneuletakki, joka muuten oli ensimmäinen omilla rahoillani ostamani kalliimpi vaatekappale, ei ole ollut päällä kertaakaan moneen vuoteen. Onneksi kuitenkin keksin ratkaisun asiaan: laitoin neuletakille hintaa sen verran, että jos se siitä huolimatta tekee kauppansa, tulkitsen sen merkiksi kohtalolta: oli neuletakin aika vaihtaa omistajaa.

Nimenomaan naiset ovat yleensä niitä, jotka varastoivat vanhoja vaatteita sun muita nurkkiinsa sen sijaan, että heittäisivät ne suoralta kädeltä pois. Ehkäpä juuri tästä syystä kirpparitoiminta pyörii aika pitkälti naisten ympärillä: muistoja täynnä olevia vaatteita tai esineitä ei edelleenkään haluta heittää suoraan roskiin. Kierrätyskin tulee allekirjoittaneen kohdalla kyseeseen vain niiden tavaroiden kohdalla, joihin en ole ehtinyt kiintyä liikaa.

Ja se neuletakki? No, jos se ei mene kaupaksi niin sehän on myös viesti kohtalolta ja neuletakki siirtyy takaisin ullakolle, koska selvästikään ei ollut sen aika siirtyä eteenpäin.

 

Emma Uola